Arriving & Where I Am // Saapuminen ja Missä Nyt Olen

Huom! Rullaa alas suomenkielistä versiota varten! :)

-----------------------------------------------------------------------------

It's day 4 in Santo. Just last night I was counting how many days I've been here - three?? Really?? Seems like much longer than that! What to tell, where do I start?

I didn't get here quite as planned - but I DID get here. For a moment I thought I'd get a true Vanuatu experience and not even reach the country. But luck was on my side eventually and I arrived to my post about 5-6 hours later than scheduled. Oh well… So here's what happened: 

My flight was supposed to land at Pekoa International Airport (and I thought Turku airport was small…) in my island of Santo.  The weather was extremely cloudy, rainy, foggy and wet. We tried landing - twice - but were forced to get back in the air due to the bad weather. Apparently, they're allowed two attempts of landing before they have to move on to another airport/country or return. So next, the plane headed for the capital, Port Vila, situated south from my island. We tried to land….. aaaaaaaaand went back up again. It was the last attempt we were allowed to have in Vanuatu that we finally succeeded and landed safely… but I was still on the wrong island. The airline said they'd try to arrange a flight for us to Santo on that same night -- okay, not too bad!

Ahhh, then there were fun times with the immigration. Because I was supposed to land in Santo and not Port Vila, apparently all my paperwork for entering the country were at the "wrong" airport. I had a good time trying to explain who I was, why was I there and specially why they didn't have any knowledge of me in their paperwork. Fun times!

It wasn't actually as bad as it might sound. They said I needed to leave my passport with them and come back the next morning to get it all fixed. But I had a flight to catch, I needed to get to Santo! So the official said: "If we let you on that flight, you'll be in the country illegally. Now, do you want to do something illegal?" She had this menacing look on her face as if warning me to choose my next words carefully… Well of course I didn't want to do anything illegal!! At this point I was a little anxious about how this was going to turn out. Then I was told to follow this lady while she went to talk to the airline. Once we got to the desk, there was a man waiting, holding a little sign with my name on it. He was a Bahá'í and a member of the National Spiritual Assembly of the Bahá'ís of Vanuatu who also happened to work at the airport. So he took things under control and told the lady to do this and that, and apparently it all worked because I was granted a visitor visa (valid for 30 days), got my luggage and was sent to catch my next flight. I still need to get my REAL visa, but that's being taken care of. 

We flew to Santo, no problems. Got out of the plane, was received by the lovely family that runs the school and off we went. It was a bumpy ride! The roads here are nothing like I've ever experienced. In fact, one of the first things I noticed when the airplane flew closer to ground, was mud. I think me and mud will get well acquainted this year. 

Dinner, a lovely chat and then to bed. I felt very welcome. 

The next day I was taken to my real accommodation: a bamboo hut!!!! With electricity!! I love it, it's very cute and has a lot of personality. It's decorated with different kinds of colorful fabrics and a few pieces of furniture. It was so good to finally get to unpack that big suitcase of mine and start to settle in. Things haven't yet found their right places, but that's alright because I heard I'll be sharing the room with another volunteer when she comes in a few weeks! Rooooooommate!!!! But then, I have about 274 roommates already: geckos, spiders, mosquitoes, ants… Just the other day I had put my trousers to dry on the wall and whaddoyouknow, there was a little gecko just casually climbing on them!

The hut is situated next to the caretakers home and just behind one of the school buildings (there are 6). Toilets in the school buildings look like toilets. The staff kitchen is on the opposite side of the school yard - a very simple one: gas cooker and a sink. We have a cupboard to store our food, but no fridge, so everything has to be eaten straight away. Or very soon in any case… 

A friend told me to try and remember the sounds and smells of this place. There are roosters who start their yelling at 5am. This morning I woke up to a mother chicken and all it's little tiny chicks chirping away under the floor below my bed (the hut is slightly raised from the ground, to avoid flooding, I'm sure). Crickets go wild at night. Geckos can be surprisingly loud. There are cows somewhere near by. The soft sound of rain on thatched roof.  Bass of a reggae band practicing next to the school. And once the school starts, there will be the sound of 250 kids and youth playing, singing and laughing. I'm looking forward to that.

--------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt on neljäs päivä Santolla. Juuri eilen illalla laskeskelin montako päivää olen täällä ollut - kolme?? Oikeesti? Tuntuu jotenkin paljon pidemmältä ajalta! Mitäpä nyt kertoisin, mistä aloittaisin?

Matka tänne ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan - mutta pääsin kuitenkin perille! Hetken jo kuvittelin, että saisin heti alkuun todellisen Vanuatu-kokemuksen, enkä pääsisi perille koko maahan ollenkaan! Mutta onni oli kuitenkin ennen pitkää puolellani ja saavuin perille noin 5-6 tuntia suunniteltua myöhemmin. Mutta mitäs pienistä… Näin siis kävi:

Lentoni oli tarkoitus laskeutua Pekoan kansainväliselle lentokentälle Santon saarelle (heh, ja mä kun luulin, että Turun lentokenttä oli pieni…) Sää oli todella pilvinen, sateinen, sumuinen ja märkä. Yritimme laskeutua - kahdesti - mutta kummallakin kertaa koneen oli noustava takaisin yläilmoihin huonon sään vuoksi. Ilmeisestikin, koneilla on lupa yrittää laskeutumista kahdesti ennen kuin niiden on suunnattava kohti toista lentokenttää, maata tai palattava takaisin. Joten seuraavaksi kone suuntasi kulkunsa kohti pääkaupunki Port Vilaa, joka sijaitsee etelään omalta saareltani. Yritimme laskeutua…. ja kone muutti taas suuntansa yläilmoihin. Viimeisellä mahdollisella yrittämällä onnistuimme laskeutumaan turvallisesti… vaikkakin väärälle saarelle. Lentoyhtiö sanoi yrittävänsä järkätä meille lennon Santolle vielä täksi illaksi -- okei, ei ollenkaan paha juttu!

Ahhh, sitten alkoikin ratkiriemukkaat hetket rajavartioiden kanssa. Koska mun oli tarkoitus laskeutua Santolle eikä Port Vilaan, ilmeisesti kaikki mun tuloon liittyvät paperit olivat sillä toisella lentokentällä. Siinäpä sitten sain selitellä kuka oikein olen, miksi olin siellä ja miksi heillä ei ollut mitään tietoa tai merkintää tulostani omissa papereissaan. Oi sitä reimua..

Mutta ei se itseasiassa ollut ollenkaan niin paha tilanne kuin miltä saattaa kuulostaa. Sanoivat, että mun pitäs jättää passini heille ja tulla takaisin seuraavana aamuna hoitamaan kaikki kuntoon. Mutta mullahan oli se Santolle menevä lento jo samana iltana! Joten virkailija sanoi: "Jos päästämme sut sille lennolle, olet maassa laittomasti. Haluatko tehdä jotain laitonta?" Hänellä oli uhkaava ilme kasvoillaan, aivan kuin hän olisi varoittanut mua valitsemaan seuraavat sanani tarkoin…. No en tietenkään halunnut tehdä mitään laitonta! Tässä kohtaa alko jo vähän hermostuttamaan mitenhän tässä oikein käy… Sitten mua käskettiin seuraamaan naista, joka lähti setvimään asiaa lentoyhtiön kanssa. Kun pääsimme siihen tiskille, sen liepeillä seisoi mies pitäen kädessään lappua, jossa luki mun nimeni. Hän oli bahá'í, joka toimii Vanuatun bahá'íden Kansallisessa henkisessä neuvostossa ja joka sattumoisin myös työskentelee lentokentällä. Hän otti ohjakset käsiinsä ja kertoi naiselle, että tee sitä ja tätä. Ilmeisesti se toimi, koska seuraavaksi mulle annettiin 30-päivän turistiviisumi, sain hakea mun matkatavarat ja suuntasin kohti seuraavaa lentoani. Täytyy vielä setviä ja hankkia mun oikea viisumi, mutta se on jo hoidettavana.

Lensin Santolle ongelmitta. Tulin ulos koneesta ja mut toivotti tervetulleksi ihana perhe, joka perusti tämän koulun, jolla asun ja työskentelen. Lähdimme autolla kohti koulua ja se oli aikamoisen pomppuinen kyyti! Tiet ovat ihan eri kaliiperiä kuin mihin olen tottunut. Itseasiassa, ensimmäisiä asioita mitä huomasin koneesta maahan kuikuillessani oli muta. Mulla on kutina, että minä ja muta tullaan tutustumaan aika läheisesti tänä vuonna.

Päivällinen, mukava juttutuokio ja sitten nukkumaan. Koin olevani oikein tervetullut.

Seuraavana päivänä pääsin sitten oikeaan majoituspaikkaani: bambumajaan!!! Ja siellä on sähkö!!!! Mahtavaa, se on oikein söpö ja persoonallinen. Se oli jo valmiiksi koristeltu erilaisin kirkasvärisin kankain ja muutamin huonekaluin. Tuntui hyvälle päästä viimein purkamaan matkalaukkunsa ja asettua taloksi. Tavarat eivät ole vielä oikein löytäneet paikkojaan, mutta ei sillä niin väliä koska muutaman viikon päästä seurakseni saapuu toinen vapaaehtoinen! KÄMPPIS!!! Vaikka toisaalta, onhan mulla nytkin kämppiksiä noin 274kpl: on gekkoja, hämähäkkejä, hyttysiä, muurahaisia….. Just yks päivä kuivatin housujani pyykin jäljiltä seinälläni ja kappas kappas, niissä kiipeili gekko muina miehinä (liskoina?)!

Majani sijaitsee "talkkarin" kodin vieressä ja koulurakennuksen takana (niitä on yhteensä kuusi). Vessat koulurakennuksissa näyttää ihan vessoilta. Henkilökunnan keittiö sijaitsee pihan vastakkaisella puolella - hyvin yksinkertainen: kaasuhella ja tiskiallas. Meillä on kaappi, jossa voimme säilyttää ruokaa, mutta ei jääkaappia, eli kaikki täytyy syödä hetimiten. Tai ainakin suht pian.

Eräs ystäväni kehoitti painamaan mieleeni tämän paikan hajuja, tuoksuja ja ääniä. Äänistä voin kertoa jotain. Kukot aloittavat kiljumisensa noin klo 5 aamuyöstä. Tänä aamuna heräsin siihen, että emokana poikasineen (kanan pentu!) mötmöttivät sänkyni kohdalla lattian alla (maja on korotettu maasta, arvatenkin välttääkseen tulvimisen). Sirkat menee ihan hulluiksi iltaisin. Gekkot voivat olla yllättävän kovaäänisiä. Jossain lähistöllä on lehmiä. Sateen pehmeä ääni sen ropistessa lehtikattoani vasten. Naapurissa treenaavan reggae-bändin basso. Ja kunhan koulu alkaa, ääniin liittyy 250:n lapsen ja nuoren leikki, nauru ja laulu. Sitä odotan.