Communicating with eyebrows, a gecko split in two and other stories

Suomeksi alempana!

--------------------------------------------------------------------------------------

Hello there!

I hope this blog post finds you well and happy, for that's how things are at this end! For the past few days Santo has really started to feel more like a home. Up until this point, it sort of felt like I was here on holiday. I'd walk the streets and think "Oooooh, I wonder what it would be like to live here" and then realizing how silly a thought it was. I DO live here! Life doesn't feel quite the same. I don't feel the same. And this is good.

I've had many dreams of family and friends this week. I wouldn't say I'm homesick, but I do miss my dear ones at home - mainly, because I've now started to realize how little words can convey. There's so much I'd like to share with you, but words seem to fail me. I have some big thoughts that I need to chew on a little more before I can share them with you, but for now I'll leave you with some stories about the people and life here.

This week we opened the library to all the kids. During breaks everyone gets to come in and enjoy reading, but each class also gets their special time to come and visit the library. The kids LOVE the library! There's one kid from the first grade who comes running to the library every chance he gets. Yesterday during lunch he saw me and came to me with his fulap plate in his hands. He asked "Excuse, excuse! Ms. Elina, can I plis go to the library now?" Yes, they only say excuse, instead of excuse me. I told him he needed to finish his lunch first and then he'd be most welcome to come. "YES, I finis, I finis and then I come! I finis and come to the library yeeeeeeeeeeEEEEEEAH!!!!!" And he finished his plate of rice, island cabbage and mince in no time. Today, he saw me during lunch again. He ran to me, again with his fulap plate, and yelled: "MS. ELINA!! I FINIS AND THEN COME!!! I COME TO THE LIBRARYYYYYYYYYEAAAHHH" :) I'm sure I'll see him here tomorrow too!

Non-verbal communication is strong here. So much so, that my volunteer friend would say: "They talk with their eyebrows!" And she couldn't be more right, I've noticed it with my class. If I ask a question and the answer is yes, they will lift their eyebrows once. OR they'll make a sound that's like "na-a", which I'd interpret as "no", but it's actually a yes. It gets a little confusing at times: 

Me: "What's your name?"

Student: "(mumblemumble)"

Me (pointing at a name on a list that seems the closest to what they're mumbling): "Is this your name?" 

Student: "Na-a." 

Me: "No? What is it then?" 

Then they just grant me a weird, confused look.

But now I've started to do that too! When I listen to someone talking and I agree with what they're saying, I'll na-aa with them. :) 

Then there's the hissing and kissing sounds. They do that to attract someone's attention. If someone sees their friend, say, on the other side of the road, they'll hiss or make this loud 'kissing' noise. It does the trick! But it may also attract a lot of other people's attention. Especially ours, the volunteers, because we're not used to it. Young men like to do it to us to check if we're "interested". We just ignore them. But it is so common here that we even made a joke about it. How do you hail down a taxi in Vanuatu? *kisskisskissssss*

For the past weeks we've been eating rice, island cabbage and meat, or rice and island cabbage with chicken, or RICE with tuna, or RICE with some sauce, or then RICE with something. Maybe island cabbage. Our other favorite has been french bread and tuna. Needless to say, I'm fed up with rice. And island cabbage. Very close to the border with tuna. We just go for it, because we don't have a lot of time to cook. But last night I decided enough is enough and made my awesome lentil soup, even though it took a long time to make it. Ohhhh boyyyyy was it worth it!! Right now I think kumala (that's sweet potato) is the best thing in the world. After ice cold water and a breeze, of course. 

While I was making it, I realized I had it pretty well when I was living a student life. First of all, I didn't have to use an old coke bottle made of glass to mash my soup. Nor did I have to use a cup as a ladle. Nor did I share the room with a dying gecko. It got stuck between the door and the wall and sadly first lost its tail - then its life. :( If I must find something positive about what happened, it would be that it attracted all the ants so I could cook in peace and for once the ants didn't climb all over me and didn't end up as "extra protein" in our soup. 

Sorry if that was too graphic, my deep apologies… I'll leave the cockroach stories for another time! I don't want to leave you with that thought so let me tell you a little bit about the kids! There are some kids who are really scared of white people (I keep forgetting I'm white), but most will look at us curiously. One time, I was helping with a children's class and the kids would first just look at me with their big, beautiful brown eyes. It didn't take long until I felt tiny hands feeling my hair. Then they'd want to sit next to me, and soon they'd be holding my hands and giving me hugs. KIIIIIIDS!!!! <3

Another funny thing is that the kids will always tell you "Good night" when they leave school. Even if it's 2.30pm. It was strange at first, but now I'm more used to it. So, good night, as they say in Vanuatu! 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kulmakarvoilla viestittelyä, poikkinaisia gekkoja ja muita tarinoita

Heipä hei!

Toivon, että tämä blogipostaus saavuttaa sut onnellisena ja hyvinvoivana, sillä viissiin on meiningit ainakin täällä! Viimeisten muutamien päivien aikana Santo on alkanut tuntua enemmän ja enemmän kodilta. Tähän saakka on lähinnä tuntunut siltä, että oon täällä lomalla. Saatoin kävellä pitkin katuja ja ihmetellä "Millaistahan mahtais olla, jos asuis täällä" tajuamatta miten pöljä ajatus se oli. Mähän ASUN täällä! Elämä ei vaan tunnu samanlaiselta. Mä en tunnu enää samanlaiselta. Ja se on hyvä juttu se.

Oon nähny tällä viikolla paljon unia ystävistä ja perheestä. En mielestäni pode koti-ikävää, mutta ikävöin toki rakkaita kotoalla - muunmuassa siksi, että oon alkanut tajuta miten vähän voin sanoilla välittää asioita. On niin paljon, mitä haluaisin jakaa, mutta jotenkin sanat karkaavat luotani. Oon tässä mietiskellyt muutamia isoja ajatuksia koskien elämää, mut mun täytyy vielä maiskutella niitä vähän lisää ennen kuin voin niistä kirjoitella. Siksipä kerronkin tällä kertaa taas vähän tarinoita ihmisistä ja elämästä täällä.

Tällä viikolla avasimme kirjaston koululaisille. Taukojen aikana kaikki voivat tulla nauttimaan lukemisesta, mutta jokainen luokka tulee kerran viikossa myös omalle kirjastotuokiolleen. Nää lapset RAKASTAA kirjastoa! Yksikin ekaluokkalainen muksu tulee tänne juoksujalkaa aina kuin suinkin on mahdollista. Eilen hän näki mut lounasaikaan ja juoksi luokseni täyden lautasensa kanssa. Hän kysyi "Anteeks, anteeks, Nti Elina, voisinko päästä nyt kirjastoon?" Kerroin, että hänen pitää ensin syödä lautasensa tyhjäksi, sitten hän olisi oikein tervetullut kirjastoon. "JOOOO, mä syön, mä syön ja sitten menen kirjastoon. Syön ensin ja sitten meen kirjastoooooonjeeeeeeeeeeeeeeeeeee!!!!!" Sitten hän söi lautasellisensa riisiä, saarikaalta (heh heh, suomi, heh) ja jauhelihaa ennätysvauhtia. Tänään hän näki mut taas lounasaikaan, juoksi luokseni täyden lautasensa kanssa ja ilmoitti "NTI ELINA!!! SYÖN LOPPUUN JA SITTEN TUUN!!! TUUN KIRJASTOOON JEEEEEEEEE!!!!!!!" :) Jotenkin musta tuntuu, että nään hänet taas huomenna!

Täällä sanaton viestintä on vahvoilla, niinkin paljon, että toinen vapaaehtoinen jutteli tuossa eräs päivä: "Nää ihmiset puhuu kulmakarvoillaan!" Aivan nappiin osui tuo huomio, oon huomannut saman oman ryhmäni kanssa. Jos kysyn jotain ja vastaus on kyllä, nostavat he kulmakarvojaan kerran. TAI vaihtoehtoisesti he mumisevat "m-mmm", jonka mä helposti tulkitsisin tarkoittavan "ei", vaikka se heille onkin kyllä. Se vähän hämmentää välillä:

Mä: "Mikä sun nimi on?"

Oppilas: "(muminaamuminaa)"

Mä (osoitan nimilistalta nimeä, joka voisi olla muminaa vastaava): "Onko tämä sun nimi?"

Oppilas: "M-mmm."

Mä: "Ei? Mikäs se sitten on?"

Sitten he vaan tuijottavat oudon hämmentyneesti. 

Mutta nyt mäkin oon alkanut tehdä samaa! Jos joku juttelee, osoitan olevani samaa mieltä mumisemalla m-mm aina vähän väliä.

Sitten on tietenkin sssssssuhina ja pusuäänet. Nää käyttää niitä saadakseen jonkun huomion. Jos joku vaikka näkee ystävänsä tien toisella puolen, he tekevät terävän ssssssssssssssssst-äänen tai sitten kovaäänisen pusuäänen. Ja se toimii - mutta saattaa samalla herättää muutaman muunkin huomion. Varsinkin meidän vapaaehtoisten, koska ei olla totuttu siihen. Nuoret miehet tykkää tehä sitä meille selvittääkseen ollaanko me tytöt "kiinnostuneita". Me vähät välitetään. Mutta se on siis tosi yleistä, niinkin yleistä, että ryhdyimme jo vitsailemaan: Miten pysäytät taksin Vanuatulla? *pusssssspusssssspuss*!!!!!!

Viimeiset viikot olemme syöneet riisiä, saarikaalta ja lihaa. Tai riisiä, saarikaalta ja kanaa. Tai RIISIÄ ja tonnikalaa, tai RIISIÄ ja jotain kastikkeen tapaista, tai RIISIÄ ja jotain. Kenties saarikaalta. Toinen suosikki on patongit ja tonnikala. Sanomattakin lienee selvää, että oon korviani myöten kyllästynyt riisiin ja saarikaaliin. Tonnikala on siinä hilkulla. Päädymme siihen lähinnä siksi, ettei meillä ole paljoakaan aikaa kokkailla. Mutta eilen illalla päätin että aivan sama, kestäkööt koko illan, mä teen nyt mun mahtavaa linssikeittoa. Ja viiiiiitsiiiiiiiiiiiit, oli se niin vaivan arvoista! Just nyt tuntuu, että kumala (=bataatti) on mahtavinta ikinä - heti jääkylmän veden ja tuulenvireen jälkeen, tiettykin.

Keittoani keitellessä mietin väkisinkin, että kyllä mulla oli oltavat kun elin opiskelijaelämää. Ensiksikin, mun ei tarvinnu muussata keittoani vanhalla lasisella kokispullolla. Eikä tarvinnut käyttää kuppia kauhana. Eikä myöskään tarvinnu jakaa keittiötä kuolevat gekkon kanssa. Se parka jäi oven väliin, minkä seurauksena se menetti ensin häntänsä ja sitten elämänsä. :( Jos sattuneesta jotain positiivista pitää löytää, niin se ois sitten kyllä se, että ainakin se houkutti kaikki muurahaiset luokseen, joten sain kokata rauhassa, ilman että ne kiipeili mun päällä niinkuin yleensä tekevät. Ja meidän keitto oli ehtaa vege-safkaa, kun murkkulisäproteiinit jättivät hyppäämättä keittoon.

Sori jos meni liian raa'aksi. Taidankin jättää torakkatarinat toiseen kertaan! Mutta kerronpa vielä vähän mukavempia juttuja, ettei mielikuvat jäisi kummittelemaan. Jatkanpa siis lapsista! Jotkut lapset täällä pelkäävät valkoihoisia (mä aina unohan olevani valkoinen), mutta suurin osa vaan kurkistelee uteliaana meitä. Yksikin kerta olin auttamassa lastentunnilla ja lapset vaan ujosti kuikuilivat mun suuntaan suurilla ruskeilla räpsysilmillään. Ei mennyt kauaa kun tunsin jo pienet kädet hiuksiani kokeilemassa ja silittämässä. Sitten joku jo tunki viereen istumaan ja kohta roikkuivat käsistä ja halailivat mua. LAPSET!!! <3

Lisäksi, on hassua miten koululaiset tykkää aina toivottaa meille hyvää yötä koulusta lähtiessään, vaikka kello ois vasta 14:30! Nyt siihen on jo tottunut. Siispä, kuten Vanuatulla aina toivotetaan, hyvää yötä vaan kaikille!