Mi wantem lan hariap! // Mutku haluun oppii äkkii!!

Dear English-speaking reader, please scroll down for the English version! :)

-----------------------------------------------------------------------------------

Kasvatusta on kolmenlaista: materiaalista, inhimillistä ja henkistä. Materiaalinen kasvatus huolehtii fyysisestä kehityksestämme. Inhimillinen kasvatus puolestaan keskittyy sivistykseen ja sen edistämiseen. Siihen sisältyvät tieteet ja taiteet, käden taidot, ammatit, hallinto jne. Henkinen kasvatus taas liittyy hyveiden - jumalallisten täydellisyyksien - hankkimiseen ja ruokkimiseen meissä. 

Koulu, jossa palveluani teen, on yksi Vanuatun (ja itseasiassa koko maailman) harvoista kouluista, joka panostaa erityisesti tuohon viimeksi mainittuun henkiseen kasvatukseen. Seuraavat Bahá'u'lláhin sanat toimivat kaikkien opettajien inspiraationa:

"Pitäkää ihmistä kaivoksena, joka on täynnään verrattoman arvokkaita jalokiviä. Vain kasvatus voi saada sen paljastamaan aarteensa ja auttaa ihmiskuntaa niistä hyötymään."

Tämä koulu on ainoa koulu Vanuatulla, joka tarjoaa henkisen kasvatuksen ohjelman osana koulun opetussuunnitelmaa aina esikoulusta 10-luokkaan saakka. Myös opettajat osallistuvat siihen. Kaikki täällä tulevat eri taustoista: he edustavat eri kansallisuuksia (vaikka suurin osa tietysti Ni-Vanuatuja), eri rotuja, eri uskontoja, eri kieliä, eri paikallisia kulttuureja ja tapoja. Erot ovat siis selkeitä ja runsaita, mutta henkisen kasvatuksen ohjelma on kaikille yhteinen ja yhtenäistävä tekijä, sillä henkisyys on jotain, mikä todella on meille kaikille yhteistä. Ja kun henkisyys konkretisoituu kauniina palvelutekoina, me kaikki voimme siitä hyötyä. Onkin siis erityisen sopivaa, että koulun motto on "ykseys erilaisuudessa". "Erilaisuus" on täällä enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja meistä jokainen kantaa ylpeästi kortensa kekoon pyrkiessään luomaan ja ylläpitämään sitä "ykseyttä" joka päivä ja kaikissa kouluun liittyvissä asioissa.

Maanantaina kaikki opettajat saapuivat koululle. Meillä on nyt edessämme kahden viikon jakso ennen lasten ja nuorten saapumista, jonka aikana koko koulun henkilökunta valmistautuu tulevaan kouluvuoteen. Yksi osa tätä valmistautumista on se, että kaikki kouluttautuvat ohjaamaan tuota edellä mainittua henkisen kasvatuksen ohjelmaa osallistumalla tuohon palvelutekoon perehtyvillä kursseilla. Toiset perehtyvät lasten kasvatukseen, toiset varhaisnuorille suunnattuun ohjelmaan. Mä osallistun kurssiin, joka keskittyy lapsiin.

Tässä piilee homman juju. Kurssi on bislamaksi.

Tässä pienessä maassa puhutaan yli sataa eri kieltä, mutta bislama on se kaikille yhteinen kieli. Paikalliset kutsuvat sitä "rikkinäiseksi englanniksi". Se on tavallaan kuin englantia, mutta hyvin hyvin yksinkertaistettua sellaista. Otat sanan, vääntelet sitä vähän, lisää joukkoon vähän ranskan sanastoa ja kielioppia, jossa ei ole oikein päätä eikä häntää (ei ainakaan minun mielestäni, vielä). Bislamaa kirjoitetaan foneettisesti, joten esimerkiksi sana kysymys, joka englanniksi on question on bislamaksi kwestin. Picture on pikja, people on pipol. Se on aika suloista ja saa mut usein hymyilemään. Mutta eilen se sai mut itkun partaalle.

Ilmeisesti sen pitäisi olla aika helppo ja nopea kieli sisäistää. Mutta se ei silti tarkoita, että se on helppoa aluksi. Meillä oli maanantaina kolmen tunnin opiskelusessio bislamaksi ja olin aika yllättynyt siitä, miten hyvin pysyin kärryillä. Eilen…. no, eilinen olikin sitten eri juttu. Aivot olivat ihan unessa! Maanantaina pystyin karkeasti ymmärtämään mistä ihmiset puhuivat, ymmärsin jopa kokonaisia lauseita! Mutta seuraavana päivänä…. voe veljet, kiemurtelin oikein urakalla! Ymmärsin vain sanan sieltä täältä, mutten pystynyt seuraamaan edes teemoja mistä puhuttiin. Se oli vielä ihan okei, kunnes aloitimme tekemään tehtäviä. (Ne teistä joille Instituuttikurssit ovat tuttuja, tiedätte ne täyttötehtävät? Aika simppeleitä - vaan ei bislamaksi! Enkä nyt puhu vain itsestäni, paikallisillakin oli haasteita!) Tehtävän pointtina oli pohtia juuri luettua ja opiskelutua. Kaikki palaset ovat suoraan silmien edessä ja ne vain pitää yhdistää ja laittaa oikeille paikoilleen. Yksinkertaista, eiksje? 

No miun aivot vaan ei totellu yhtään. Se oli vähän liian haastava tehtävä ottaen huomioon etten mä tiiä ees perusasioita bislamasta. Alkoi paniikki nousta vähän pintaan… Juuri silloin pidettiin vartin paussi. Päätin käyttää sen rauhoittumiseen joten menin kävelylle koulun maille ja mannuille, jahtasin vähän kanoja ja silleen. :) Lausuin muutaman rukouksen mielessäni, hengitin syvään ja marssin takaisin luokkahuoneeseen. Tuijotin vain paperia, palapelin kaikki palaset olivat edessäni mutta en vain pystynyt yhdistämään niitä. Noin viiden minuutin päästä säntäsin ulos luokasta. Tosi kypsää, tiiän… Juoksin rehtorin ja hänen perheensä kotiin ja itkin itkuni pihalle. Sain heiltä ISON halin, kupin teetä ja paljon rakkautta ja huolenpitoa. Juttelimme asiasta ja he kaikessa ihanuudessaan jakoivat vähän viisaita sanoja ja antoivat tukea ja rohkaisua. Tiesin tietenkin, että kaikki oli oikeasti hyvin, en ollut murheellinen, en katunut tuloani hetkeäkään, en potenut koti-ikävää, en olisi ollut missään muualla mieluummin --- olin vain yksinkertaisesti turhautunut! He myös huomauttivat, ettei tämä oikeastaan johtunut haasteista bislaman kanssa. Ja he olivat oikeassa.

Ehkä se, että olen uudessa maassa, uudessa ilmastossa ja uusien (vaikkakin todella ihanien) ihmisten parissa; se, että söin uudenlaista ruokaa, mulla oli uudet päivittäiset rutiinit, kaikki oli uutta… Ehkä se, että jouduin häijyjen hyttysten hyökkäyksen pahaa-aavistamattomaksi uhriksi (yli 40 uutta puremaa noin kolmessa minuutissa tossa eräs aamu…), tai ehkä se, että olin juuri kuivattanut kolme päivää housuja pesun jäljiltä ja sain vihdoin vetää ne jalkaani vain saadakseni ne ihan mutaisiksi vain astumalla ulos mökistäni…. Ehkä lähestyvä syklooni vaikutti asiaan (ei se tullukaan tänne) tai ehkä nuo käteni kokoiset hämähäkit…. ehkä näillä kaikilla oli vaikutusta pieneen "en-pysty-en-osaa-en-kykene"-hetkeeni. Onneksi kaikki nuo asiat ovat täysin mitättömiä. Tämä on vain osa kotiutumista.

Menimme pienelle ajelulle kaupunkiin. Ja lounaan jälkeen kytkin rohkeuden vaihteen päälle ja palasin kurssille. Seuraavat kolme tuntia opiskelinkin bislamaksi ja pärjäsin tarpeeksi hyvin.

Jotenkin tuntuu, että tuo henkisen kasvatuksen ohjelma on jo aloittanut työnsä meikäläisessä… :)

"Ole kärsivällinen, tyttö rakas, oot ollu täällä vasta viis minuuttia!" 

--------------------------------------------------------------------------------------------------

There are three kinds of education: material, human and spiritual. The first concerns itself with the development and progress of our physical side. The second pays attention to civilization and its progress. This includes sciences, arts and handicrafts, trades, government etc. The last form of education consists of acquiring and developing in ourselves virtues - the divine perfections. 

The school where I'm serving is one of the few schools in Vanuatu (and the whole world for that matter) that puts great emphasis especially on spiritual education. All teachers here are inspired by the following words: 

"Regard man as a mine rich in gems of inestimable value. Education can, alone, cause it to reveal its treasures, and enable mankind to benefit therefrom." -Bahá'u'lláh

The school is the only school in Vanuatu that offers a program of spiritual education for all its students, all the way from kindergarten to year 10 and the teachers take part in it too. People come from various backgrounds: they represent different nationalities (though mostly people are Ni-Vanuatu), races, religions, languages and kastoms. So there is apparent diversity, but we all have the opportunity to come together in the program of spiritual education. For spirituality is something all of us have in common and once spirituality materializes itself in deeds, that is to say in beautiful acts of service, we all are there to benefit therefrom. Therefore it is most fitting that the school's motto should be "Unity in diversity". "Diversity" is more the rule than exception here, and the "unity" part is something that all of us here are proud to be working on maintaining and developing each day. We're trying to make unity a reality in all aspects of the school life. 

On Monday, all the teachers arrived to the school. We now have a two week period before the kids and youth show up during which all the staff prepare themselves for the upcoming school year. One part of this preparation is that all the teachers study a course that focuses on providing the classes for spiritual education. Some focus on children, some in junior youth. I'm taking part in a course that focuses on children.

Here comes the catch. The course is held in Bislama.

There are over a hundred languages spoken in this small country, but Bislama is the lingua franca. People here call it "Broken English". It's sort of like English, but a very simplified version of it. You take a word, twist it up a little, and then add some French vocabulary to it and grammar that makes no sense (not to me yet, anyway). You write it phonetically, so for example you'd write "question" as "kwestin", "picture" as "pikja" and "people" as "pipol". It's kind of cute and often makes you smile. But yesterday it made me cry.

Apparently it's supposed to be quite easy to learn. But that doesn't mean that it's easy at first. We had a 3-hour session of studying in Bislama on Monday and I was surprised how I was somewhat able to follow what people were saying. Well…. yesterday was a different story. My brain was fast asleep. On Monday, I was able to understand roughly what people were saying. There were even some sentences that I understood completely! But the next day, oh man… I was struggling big time. Only understood a word here and there, but I couldn't follow even the broad themes of what people were talking about. It was all fine until we started doing some exercises. (Those of you who are familiar with the Institute courses, you know the "fill in the gaps" type of exercises? They're pretty basic and easy but NOT SO IN BISLAMA. And I'm not talking just about myself. Even the locals struggled with them.) The point was to reflect on what we had just read and studied. All the pieces are in front of you and you just have to connect them. Simple, eh?

All my brain did was disconnect. It was just too hard as I'm not even familiar with the basics yet. So, I started to panic. Just then we had a 15-minute break. I decided to use that break to calm down so I just went for a little walk around the school grounds, chased some chickens. :) I said a few prayers in my mind, took a deep breath and walked back inside the classroom. I just stared at the paper, all the pieces of the puzzle were there but I just couldn't connect them. I think it was about 5 minutes later that I ran out. Very mature, I know… I ran to the home of the Principal and her family and just cried it out. They gave me a biiiiiiig hug, poured me a cup of tea and were incredibly loving and caring. We talked about it and they shared with me great words of encouragement. I knew everything was actually ok, I wasn't sad, I wasn't regretting coming, I wasn't homesick, there was no other place I'd rather be - it was simply frustration! They also pointed out that what I was experiencing was not actually caused by my failure to understand Bislama. And they were right. 

Maybe the fact that I'm in a new country, a new climate and a new set of (however lovely) people, new food, new daily routines, new everything; the fact that I had had the not-so-nice attack á la mosquitoes (I got about 40+ new bites within 3 minutes one morning);  the fact that the trousers I had been drying for 3 days and finally got to wear were covered in mud right after I left my hut; or maybe the approaching cyclone (it never came); maybe it's the spiders the size of my hands… yes, maybe all of them had a part to play in my little "can't-handle-it"-moment. Luckily they're all minor things and matter not. This is a part of settling in.

We went for a ride to town. And after lunch, I put on my brave face and went back to the class. And spent 3 hours studying in Bislama and I did alright. 

I'm thinking the spiritual education program has already started it's work on me :)

"Have patience, my dear, you've only been here 5 minutes!"