Island Time

One day a local friend of mine walked through the coconut plantation to join us for a children's class. Except the class was cancelled and he hadn't been notified… I felt suuuuuuper bad about it, and asked him how long it had taken for him to walk here (it's a fair walk). He said: "Oh, about 15 minutes… 15 minutes island time."

That means if probably took an hour or something, maybe even more. I don't know, I've yet to walk that walk (plans have been made). But that's just one example of island time. 

During my first month in Vanuatu, I noticed how everything just took way more time than I expected. Breakfast. Cooking in general. Going from A to B. Giving someone a ride somewhere. Walking to the store. I also noticed how no one is ever in a hurry. There are no businessmen running around with suitcases and mobile phones. In fact, nobody runs. Not unless they're chasing a football, of course. You know that determination to reach your destination that gives a certain spring to your step? It doesn't exist here. You can't spot a sense of urgency from the steps. It's easy to notice in the school environment. If I try to hurry and scurry my students along, my efforts will prove to be in vain. They won't budge. Slowly slowly slowly they'll get up and start walking extreeeeeeemely slowly. 

Other times, there have been so many occasions when I've been picking people up and I'm waiting for them to show up. In Finland, if someone is already waiting for you in a car, you run for the car and apologize terribly for being late, even if you weren't. Here, when they see the car, they just keep walking as slowly as ever. Like a Sunday stroll, with no hurries or worries in the world. Who cares if someone is waiting. I'm walking here.

I guess the point is to avoid sweating. Also, "The point is not to reach the destination, but to enjoy the journey."

But (at times) it does drive me absolutely insane. 

I'm trying really hard not to get annoyed by island time. It's not that anyone means anything bad by 

a) not showing up in time

b) not showing up at all - i.e. simply forgetting about the whole thing. 

It's just the way life is here. Everything will happen when it happens. It doesn't really matter what the plan was. Was there a plan? What's a plan? Carpe diem, man!

I have an example of b) from last weekend. 

We were going to teach a children's class in Banban Whitewood (aka BBWWCC = Banban Whitewood Children's Class). I had been talking about it the day before with one of my co-teachers. We had made a plan and he'd said he'd come the next morning to meet the rest of us so that we could go there together. Next morning, he didn't show up. The children's class came and went. We found him from the side of the road on our way back and picked him up so we could plan together for next week. I asked what had happened. Guess what. HE HAD FORGOTTEN about the whole thing, so he just slept in and now wondered why I hadn't reminded him. 

Why??? BECAUSE WE TALKED ABOUT IT YESTERDAY!!!!! And YOU suggested you'd come here! AND WE DO THIS EVERY. SINGLE. WEEK!!!!  What do you mean you forgot?

Anyway. I wasn't mad at him, not really. And not for long anyway. But I DO wonder how people perceive time here. Coming from a culture where you have to check your schedule just to meet a friend for a cup of tea, this is something else. But it's not to say island time doesn't have its good sides too: it's very casual and relaxed -- chillllllll. When people do show up, they're not in a hurry to go anywhere else. It's like truly living in the moment - and after all, this moment is all we've got. So enjoy it to the max, give this moment your all. You never know what is going to happen next - it's all an adventure, really. This is the only moment you need to be thinking about. The most important person is the one you're with.

From what I've heard, this "you can never know what's going to happen next" -business is one of the greatest challenges that the volunteers face here. Many of us are used to knowing how things go, it gives a sense of familiarity and security. But when you learn to live with the uncertainty of things and manage to let got of the need/requirement of knowing how things go, that's when it gets easier and you become one of them.

Things happen when they happen if they happen should they happen. Patience, anyone?

At the same time, flexibility is a virtue. But it's also good to be punctual yourself (even if no one else is), because it's not good to let go and become slack yourself. What is required is a different kind of mindset: go and be on time, but don't have expectations for what others will do. It doesn't mean they don't care or don't want to be there. It's just island time.

Mom, dad, you would go crazy here. But I'm starting to get used to it.

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Tyynenmeren Aika

Eräs päivä tässä taannoin eräs paikallinen ystäväni käveli kookosplantaasin halki liittyäkseen mukaamme lastentuntia pitämään. Paitsi että tunti oli peruttu, eikä kukaan ollu ilmoittanut hänelle… Oli ehkä vähän kurjimus fiilis asiasta, ja kysyinkin hädissäni kauanko hältä oli menny kävellä tänne (se on käsittääkseni ihan kelpo matkan päässä). Hän vastasi: "Jaa, oisko siihen menny vartti… Vartti Tyynenmeren aikaa."

Se tarkoittaa, että häneltä meni varmaan joku tunti matkan taittamiseen, ehkä enemmänkin. En tiiä, multa on toi välimatka vielä talsimatta (suunnitelmissa kyllä olis). Mutta tää on vaan yks esimerkki Tyynenmeren ajasta.

Täällä oloni ekan kuukauden aikana huomasin, miten kaikkeen meni paljon enemmän aikaa kuin mitä oisin kuvitellut. Aamupala. Kokkaaminen noin yleensä. Siirtymienn paikasta A paikkaan B. Jollekin kyydin tarjoaminen. Huomasin lisäksi, ettei kellään oo koskaan kiire. Ei mitään bisnessmänejä juoksemassa paikasta toiseen pää kolmantena jalkana, salkku kainalossa ja kännykkä korvalla. Itseasiassa, täällä kukaan ei juokse. Ellei sitten satu olevan jahtaamassa jalkapalloa, tämä poikkeus sallittakoon. Mutta tiedäthän sen tietynlaisen päättäväisyyden ja määrätietoisuuden, minkä voi bongata ihmisten askeleista? Täällä sitä ei vaan ole. Askeleista ei voi havaita sitä kiireellisyyden tuntua. Kouluympäristössä tätä on helppo tutkailla. Jos yritän kiirehtiä ja hätistellä oppilaitani, huomaan hyvin äkkiä ponnistelujeni olevan vallan turhia. He ei hievahdakaan. Hyyyyvin hyvin hitaasti he alkavat nousta ja tehdä (hidasta) lähtöään ja suuntaavat verkkaisesti askelensa kohti ovea.  

Toisinaan on ollu tilanteita, jolloin oon ollu hakemassa ja poimimassa ihmisiä kyytiin. Useimmiten päädyn oottelemaan heitä jossain. Skenaario Suomi: Jos joku on hakemassa sua autolla ja oottaa sua pihassa, oletuksena on, että sä juokset pikapikaa autolle, pahoittelet kovasti myöhästelyäsi (vaikket edes olisi myöhässä). Täällä, kun porukat näkee auton, he vain jatkavat verkkaista kävelyään ilman mitään muutosta. Kuin sunnuntaikävelyllä olisi - ei huolen tai kiireen häivää. Entä sitten, jos joku on oottamassa? Mä tässä vaan kävelen!

Pointtina taitaakin olla hikoilun välttäminen. Niin, ja myöskin "Tarkoitus ei ole päästä perille, vaan nauttia matkasta."

Mutta. Pakko sanoa, yleensä tää hitailu ajaa mut ihan hulluuden partaalle. 

Yritän kyllä kovasti oppia tavoille ja olla ärsyyntymättä. Sillä ihmiset ei todellakaan tarkoita mitään pahaa, vaikka

a) eivät ilmestykään ajallaan

b) joskus eivät ilmesty paikalle ollenkaan, ts. yksinkertaisesti unohtivat koko jutun.

Elämä vaan menee silleen. Kaikki tapahtuu kun on tapahtuakseen - ei sillä niin väliä, mikä alkuperäinen suunnitelma oli. Oliks meillä joku suunnitelmakin? Ai mikä on suunnitelma? Tartu hetkeen, jäbä!

Mulla on esimerkki tuosta b):stä viime viikonlopulta.

Oltiin menossa pitämään lastentuntia Banban Whitewoodiin. Edellisenä päivänä juttelin yhdelle tunnin opettajista, teimme yhdessä suunnitelman tuntia varten ja hän itse ehdotti tulevansa seuraavana aamuna meikän luokse jotta voitas mennä tunnille yhessä. Seuraavana aamuna, tyypistä ei näy vilaustakaan. Lastentunti tuli ja meni. Takasin tullessamme bongasimme tyypin tien varrelta ja nappasimme kyytiin ja mentiin suunnittelemaan seuraavan viikon tunti yhdessä. Kysyin, mitä oli tapahtunut. Ja arvatkaapa mitä! SE OLI UNOHTANU koko jutun, joten vaan nukkui koko aamun ja nyt ihmetteli miksen ollu muistuttanu häntä.

Ai miksi???? NO KOSKA ME PUHUTTIIN TÄSTÄ JUST EILEN!!!! Ja SÄ ehdotit että tulisit tänne! JA ME TEHÄÄN TÄÄ SAMA JUTTU JOKA. IKINEN. VIIKKO!!!!!! Miten niin et muistanu?

Joka tapauksessa. En mä sille ollu vihanen. En oikeesti. Enkä ainakaan pitkään. Mut hirveesti kiinnostais tietää, miten porukka täällä oikeen hahmottaa aikaa! Kun ite tulee kulttuurista, missä pitää kattoo kalenterista millon ois aikaa käydä teekupposella ystävänsä kanssa, niin tää on kyllä nyt sitä "jotain ihan muuta".  Toisaalta, en voi väittää etteikö Tyynenmeren ajalla olis hyvätkin puolensa: kaikki on tosi epävirallista ja rentoa - chillisti vaaaaaaaan. Ja kun ihmiset sitten ilmestyvät paikalle, heillä ei koskaan oo kiire minnekään muualle! Todellista hetkessä elämistä - ja loppujen lopuksi, mitä muuta meillä on kuin tämä hetki? Joten anna sille kaikkesi ja ota siitä kaikki irti! Ei voi koskaan tietää mitä seuraavaksi voikaan tapahtua - seikkailumieltä kehiin! Tämä on ainoa hetki, mistä tarvitsee huolehtia ja mitä ajatella. Tärkein ihminen on se, jonka kanssa nyt olet.

Kuulemani mukaan tämä "koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu" on juurikin yksi suurimmista haasteista, jonka vapaaehtoiset täällä kohtaavat. Useimmat meistä ovat tottuneet siihen, että voi/täytyy tietää miten asiat menee - siitä saa tuttuuden ja turvallisuuden tuntua. Mutta kun sen kanssa oppii elämään ja onnistuu päästämään irti tarpeesta tietää miten asiat menee, sitten helpottaa, pääsee täkäläisen elämän ytimeen ja yhdeksi heistä. 

Asiat tapahtuu, kun tapahtuu, jos tapahtuu ja on tapahtuakseen. Kärsivällisyyttä?

Samalla sitä tajuaa, että joustavuus on hyve. Silti, on tärkeää pitää kiinni täsmällisyydestä (vaikkei kukaan muu niin tekisikään), sillä ei tee hyvää jos itse alkaa löysäilemään. Tarvitaankin siis uudenlainen ajattelu- ja suhtautumistapa: mä menen paikalle ajoissa, mutta en oleta tai odota muiden välttämättä tekevän samoin. Jos he eivät ilmaannu paikalle ajoissa, siitä ei voi vetää johtopäätöksiä, että he eivät välitä tai etteivät he halua olla paikalla. Kyse on vaan Tyynenmeren ajasta.

Äiti ja isä, menisitte ihan pähkinöiksi täällä. Mutta mä alan jo hei tottua tähän.