Forgetful of self

I'm learning heaps about communication. 

It's said that there are no such things as stupid questions. But, through cumulated personal experience, I beg to differ. I seem to ask them on a regular basis. Thank goodness I'm surrounded by beautiful people who are very patient with me and forgive me my ignorance. It doesn't happen too often, but every once in a while I do manage to ask the most irrelevant of questions. One example being: "If you could go anywhere in the world, where would you go?" If travel has never, not in your wildest dreams, been a realistic opportunity for you, you don't really think about such things, do you? 

The good thing is, I'm quick to realize my tumbles and sense when I've crossed the line - I'm a sensitive person with big feelers and have good intuition. Now I just need to train my feelers to work better BEFORE asking the irrelevant and puzzling stuff. It's a bit embarrassing. 

This has brought me to realize how truly little I know and understand of what and how people here think. It's so easy to make assumptions of other people's thought patterns. Obviously, we can never really know what others think, even if we come from the same cultural background. We should never assume anything. BUT. I will say this: when you share the same cultural background, you can at least make some wild guesses and rough estimations. You might not be on the same page with others, but at least you're in the same book. Here, I'm not so sure…

In the "West", from a very early age we are trained to think for ourselves and give value to our own opinions. It happens in a very very subtle way. We ask our children things like: 

"What would you like to eat?"

"What's your favorite color?" 

"What did you do today?"

As we grow older, our likes and dislikes may start to define who we are. The question "Who am I?" becomes increasingly important. It's all so subtle we don't even realize how our thoughts slowly become very self-centered. Then thoughts become words and deeds. Our culture puts great emphasis on you being your own, extraordinary and special self - and it wants you to play along in that game. Self, self, self. Just check out the commercials. 

Here the culture isn't as self-centered. This leads to a very interesting challenge when trying to make new, local friends. All my life, getting to know people has always meant trying to figure out things about them by asking questions. It has meant trying to find out who they are. So I ask: how do you feel, what are you thinking, what do you like, what did you do today, what do you do? Let me write that in another way to point out what I'm trying to say: 

How do you feel, what are you thinking, what do you like, what did you do today, what do you do. 

My Western mind is trying to bring the self into focus. That's what my culture has trained me to do. 

Interestingly, my methods of getting to know people don't (always) work here!  In return to all these questions, I usually get a puzzled look. What do you mean what did I do today? How do I feel? Why is that important? 

It's an interesting question: what does define who and what we are? If you remove getting to know you, the self, from the menu, what's left? How do you get to know these people? What is relevant here? In fact, what is truly relevant anywhere??

The best method for making friends that I've discovered: getting to know them through service, by doing something together for others. The focus is not on you, but on what you're doing and who you're trying to support: the children that need to be educated, the junior youth that longs to be empowered, the harmony that needs to be brought about, the joy that awaits to be awakened… 

It totally works. The service works as a uniting glue between people, they become extremely dear instantly - you might not know a single thing about them, but you do know what they're like, how they treat others, what qualities do they possess, what values they uphold, how they strive for excellence. And it's most educating - through service we can all become teachers of one another, teachers of how to be true human beings. And all this is way more important than knowing what their favorite football team is.

"Make my heart overflow with love for Thy creatures and grant that I may become the sign of Thy mercy, the token of Thy grace, the promoter of concord amongst Thy loved ones, devoted unto Thee, uttering Thy commemoration and forgetful of self but ever mindful of what is Thine."

                                                                                                                      -'Abdu'l-Bahá

It's all very intriguing. We are to be selfless, our behavior should not show the slightest trace of egotism or private motives. But yet we have been endowed with the faculty of the mind - we have been created to be capable of independent thought. We are to see with our own eyes and hear with our own ears. We are not to blindly imitate and follow, we are to be independent investigators of reality. But even that is not for ourselves - we are to do this so that be can better be of service to humanity.

It's quite a puzzle to put together. It's such a delicate balance: how to encourage a way of independent thinking and being without awakening the persistent self? The sense of being a collective is beautiful, but it should come from love for God, not from blind imitation and disbelief in one's own abilities. Empowerment is the wooooooord.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oon oppimassa valtavasti kommunikoinnista.

Lukuisat kerrat olen kuullut sanottavan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. Mutta, kertyneen henkilökohtaisen kokemuksen myötä saanen nyt todeta, että olen asiasta hieman eri mieltä. Mä nimittäin kysyn tyhmiä kysymyksiä alvariinsa. Saan olla äärimmäisen kiitollinen, että olen erityisen kärsivällisten, hyväntahtoisten ihmisten ympäröimä - ihmisten, jotka antavat anteeksi välinpitämättömyyteni ja kömmähdykseni. En kömmähtele mitenkään mahdottomasti, mutta aina välillä onnistun kysymään mitä epäolennaisimpia kysymyksiä. Esimerkiksi: "Jos voisit mennä mihin tahansa maailmassa, minne menisit?" Jos matkustaminen ei ole ikinä ollut henkilölle millään muotoa mitenkään mahdollista, hän tuskin miettii moisia pahemmin.

Hyvä juttu on se, että huomaan omat kömmähdykseni välittömästi ja havaitsen, milloin olen ylittänyt rajan. Oon herkkä tyyppi, ja mulla on piiiiitkät tuntosarvet ja aika ajoin vahvaa intuitiota. Nyt mun täytyy vaan opettaa tuntosarveni toimimaan paremmin ENNEN kuin meen möhlimään ja kysyn epäolennaisia ja hämmentäviä kysymyksiä. Ihan nolottaa välillä.

Kokemusteni myötä oon kuitenkin tunnistanut, miten vähän loppujen lopuksi tiedän ja ymmärrän paikallisten ajatusmaailmaa. On niin helppoa tehdä oletuksia muiden ajatuksista. Mitä ilmeisimmin, emme tietenkään koskaan voi täysin tietää mitä muut ajattelevat, emme vaikka tulisimme samasta kulttuurista. Meidän ei koskaan tulisi olettaa mitään. MUTTA. Tästä huolimatta haluan todeta seuraavan: kun kaksi ihmistä jakaa saman kulttuurisen taustan, on jotenkin mahdollista heittää edes villejä veikkauksia tai arvioita toisen ajatusmaailmasta. Vaikkei oltaisi samalla sivulla, ollaan kuitenkin mitä todennäköisimmin samassa kirjassa. Täällä en olisi niinkään varma asiasta…

"Lännessä" meitä opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan itseämme ja arvostamaan omia mielipiteitämme. Kaikka tapahtuu hyvin hienovaraisella tavalla. Kysymme lapsiltamme:

"Mitä sä haluaisit syödä tänään?"

"Mikä on sun lempiväri?"

"Mitä sä teit tänään?" 

Varttuessamme asiat joista pidämme (tai asiat joista emme pidä) voivat vaikuttaa suurestikin siihen, miten määrittelemme keitä olemme. Kysymys siitä kuka minä olen kasvaa yhä tärkeämmäksi. Se on niin hienovaraista, ettemme edes huomaa miten ajatuksemme kasvavat entistä enemmän itsekeskeisiksi. Ja sitten ajatuksista muodostuu sanoja ja ennen pitkää tekoja. Länsimaalainen kulttuuri painottaa vahvasti meidän jokaisen erityistä erinomaisuutta ja erityisyyttä - ja jatkuvasti se tavoittelee, että lähdet leikkiin mukaan. Minä, minä, minä. Katopa vähän mainoksia.

Täällä kulttuuri ei ole yhtä keskittynyt "minuuteen". Tää johtaa mielenkiintoiseen dilemmaan kun yrittää ystävystyä paikallisten kanssa. Koko tähän astisen elämäni ajan toisiin tutustuminen on tarkoittanut lukuisten kysymysten kysymistä, joiden tavoitteena on ollut saada selville keitä he oikein ovat. Niinpä kysyn: mitäs sinä mietit, miltä susta tuntuu, mistä sä pidät, mitä sä teit tänään, mitä sä teet? Annahan kun kirjoitan kysymykset toisella tapaa välittääkseni mitä ajan takaa: 

mitäs sinä mietit, miltä susta tuntuu, mistä sä pidät, mitä sä teit tänään, mitä sä teet?

Länsimaalainen mieleni haluaa tuoda minuuden keskiöön. Oonpa hyvä kultturini tuote.

On kiinnostavaa huomata, miten tähänastiset tutustumismetodini eivät (aina) oikein toimi täällä! Yleensä saan kysymystulvani palkaksi hämmentyneen katseen. Mitä tarkoitat mitä tein tänään? Miltä musta tuntuu? Miksi kysyt moista, miksi se on tärkeää?

Niinpä. Varsin kutkuttava kysymys: mikä loppujen lopuksi määrittää keitä me olemme? Jos tutustumisen yhtälöstä poistetaan "minuus", mitä jää jäljelle? Miten näihin ihmisiin oikein voi tutustua? Mikä sitten on täkäläisille olennaista? Itseasiassa, mikä ylipäätään on olennaista missään??

Paras tutustumismetodi johon oon turvautunut: toisiin tutustuminen yhteisen palvelun kautta, tekemällä yhdessä jotain muiden hyväksi. Huomion keskipisteessä ei suinkaan ole ketään, kenenkään "minuus" tai ego, vaan itse tekemisen kohde. Ne ihmiset joita pyrimme yhdessä auttamaan ja tukemaan: lapset, jotka kaipaavat kasvatusta; varhaisnuoret, jotka janoavat voimaantumista; se harmonia joka odottaa kehkeytymistään; ilo joka odottaa heräämistään…

Tää on testattu juttu - toimii! Palvelu toimii kuin yhdistävänä liimana ihmisten välillä, heistä tulee välittömästi hyvin rakkaita - saattaa olla, etten tiedä heistä varsinaisesti mitään, mutta opin nopeasti millaisia he ovat. Tiedän miten he kohtelevat muita, mitä ominaisuuksia he heijastavat, mitä arvoja he pyrkivät ylläpitämään, miten he pyrkivät teoissaan erinomaisuuteen. Ja se on mitä kasvattavinta ja opettavaisinta - palvelun kautta me kaikki voimme opettaa toinen toisiamme, voimme olla ihmisyyden opettajia. Ja kaikki tämä on loppujen lopuksi paljon enemmän ja paljon tärkeämpää, kuin toisen lemppari jalkkisjoukkueen tietäminen.  

"Saata sydämeni tulvimaan rakkautta luotujasi kohtaan ja suo minun tulla armeliaisuutesi merkiksi, armosi osoitukseksi, sopusoinnun edistäjäksi rakkaittesi keskuudessa Sinulle pyhittäytyneenä, lausuen muisteloasi ja unohtaen itseni, mutta aina tarkaten sitä, mikä on Sinun." 

                                                                                                                     -'Abdu'l-Bahá

Tämä kaikki on hirmuisen kiehtovaa. Meidän tulisi olla pyyteettömiä, epäitsekkäitä. Käytöksestämme ja teoistamme ei pitäisi huokua itsekeskeisyyden häivähdystäkään. Ei mitään omaan pussiin pelaamista. Mutta saman aikaisesti meille on kuitenkin suotu mieli ja sen myötä ajattelun lahja - meidät on luotu itsenäiseen ajatteluun kykeneviksi olennoiksi. Meidän tulisi nähdä omin silmin, eikä toisten silmien avulla, kuulla omin korvin, eikä toisten korvien avulla. Meidän ei tule sokeasti seurata ja imitoida muita, meidän tulisi olla todellisuuden itsenäisiä tutkijoita. Mutta tätäkään meidän ei tulisi tehdä itsekkäistä lähtökohdista. Ei meitä vaan muita varten, miten voin olla paremmin hyödyksi ihmiskunnalle?

Aikamoinen palapeli pistää kokoon. Nyt puhutaan niin hienovaraisesta tasapainon löytämisestä: miten kannustaa itsenäistä ajattelua ilman itsepintaisen minän herättämistä? Yhteisöllisyyden tuntu on mitä kauneinta, mutta sen tulisi syntyä rakkaudesta Jumalaan, ei matkimisen seurauksena tai mikä vielä pahempaa, omien kykyjen vähättelyn ja epäilyn seurauksena. Voimaannuttaminen - sitä tässä haetaan.