Save Gud / Funeral

A few days ago I was sitting in a classroom, making a plan for teaching basic science next term with my new co-teacher Mr. Tete. As we were working, all of a sudden we could hear an uncommon sound from the neighborhood. It was the sound of people crying, moaning and sobbing. "There's been a death", said Mr. Tete instantly.

I had heard that sound before. A few weeks ago there was an accident on the Banban road.  Some folks from the Mango neighborhood had packed a truck with people (mostly kids) and driven somewhere for a swim. On their way back, something happened and the driver lost control of the vehicle. They hit a tree. Two people died and 19 got injured.

The lady who was sitting at the front was holding her 1-year-old grandchild in her arms. They were the ones who were killed instantly. They were also close relatives of two of our staff members. One of our staff members had her 5 children injured in the accident. Two of them go to our school.

We remembered all of them in our morning assembly the next and dedicated our days work for them. We closed the school earlier in the afternoon and the staff then went to the funeral. Somehow it was strange to think that this lady and baby had left this world less than 24 hours ago, but already we were at the burial ground. Before this, there had been a kastom ceremony which our Principal and vice-principal had attended earlier that day. I have no knowledge of what happens in that one, but apparently there's a lot of crying involved. 

Once we arrived to the burial ground, we joined the crowd standing by the freshly dug graves. The burial ground isn't placed next to any church, it's its own area. There were a lot of people there - I saw many familiar faces, as we do go to Mango weekly to hold children's classes. Some men were singing, accompanied by a guitar. The priest would talk. The ladies cried and moaned. The criers formed a group and just held each other by the graves. Their crying would come and go like waves crashing to the shore.  

The story became all the more sadder when I realized that the man who had been driving the truck had been the son of the lady who passed away and that the baby had been his only son. His wife got badly injured and is still in hospital with a broken neck. I felt truly sorry for this man and my heart goes out to him. There was no alcohol, drugs or anything involved in the accident - it was just extremely bad luck. 

The priest would talk long about how valuable life is and how valuable every day we get to live is. He also talked about how our bodies are the temples of our souls, and therefore the temples of God. I found that extremely beautiful and truthful.

At the end, all the relatives lined up and the rest of us would go and shake their hands to show compassion and to share in their sorrow. 

After returning from the funeral, quite a few of us would go and visit the injured at the hospital. We showered them with love and sang prayers with them. Poor little ones were still in shock and no wonder… 

Apparently, in Vanuatu, when someone dies the whole neighborhood just stops. There is a big feast (with a lot of kakae) held 5 days after the death. Then there's another one 10 days after the death, all to commemorate the one who passed away. There might be another one after 15 or 25 days. Then, on the 100th day after the death, there's "one humongous feast" as it was put by a local friend of mine and after that the grieving time is over. 

Mr. Tete asked me about how people in Finland grieve. Do we grieve for just one day and then keep going as if nothing happened? I explained that no, this is not the case, but that in our culture grieving is a more private, in some ways. It's not necessarily as shared as it is here with the communal crying. I explained that sadly in the West people are losing the sense of being a community. People might not know nor care who their neighbors are. People can be very lonely. And that it is a sad reality compared to Vanuatu. Of course, it's not all like that, but I did carry a strange feeling in my chest - what has made us let go of the sense of community, even family? 

In Vanuatu, family is a BIG concept and it includes a whoooole lot of people. When a baby is born, not only is the mother a "mami", but also the sisters of the mother will be called mami. The brothers of the mami would be called unkels. In a like manner, the brothers of the father would also be called "dadi" and the sisters of the father would be called aunti. On top of that, everyone is your sista and bratha. Therefore, it can be really hard sometimes to figure out who is who and related to who and married to whom. One time I was walking through the hospital grounds with my friend Kasto and this man came up to us and introduced himself as Kasto's brother. Only they had about 40 years age difference. So who knows who he actually was. 

But then - we are all one family, so does it matter? 

To end this post in a beautiful manner, let me share with you a song that was composed here in Vanuatu by me and my friend Job. It's a Hidden Word by Bahá'u'lláh. 

"O Pikinini blong laef! Lavem Mi blong Mi save lavem yu. Sipos yu no lavem Mi, lav blong mi i no save kasem yu nating. Save gud long tingting ia, o wokman blong Mi."

"O Son of Being!  Love Me, that I may love thee. If thou lovest Me not, My love can in no wise reach thee. Know this, O servant!"

----------------------------------------------------------------------------

Save Gud / Hautajaiset

Muutama päivä sitten istuin luokassa suunnitelemassa tulevan lukukauden luonnontieteiden opetusta ope-kolleegani Mr. Teten kanssa. Yhtäkkiä työskentelymme keskeytyi, kun kuulimme naapurustosta epätavallisen äänen. Korviimme kantautui surevien ihmisten itku ja valitus. "Joku on kuollut", sanoi Tete heti.

Olin kuullut tuon äänen aiemminkin. Muutama viikko sitten Banbanin tiellä sattui paha onnettomuus. Porukka Mangon naapurustosta oli lähtenyt uintiretkelle. Auto oli täynnä ihmisiä, lähinnä lapsia. Paluumatkalla jotain tapahtui ja kuski menetti ajoneuvonsa hallinnan. He osuivat puuhun. Kaksi kuoli ja 19 loukkaantui. Kertoo jotain siitä, miten täynnä ajoneuvo (ja lava, huom.) olivat.

Edessä istunut nainen menehtyi, kuten myös hänen sylissä ollut naisen 1-vuotias lapsenlapsi. He kuolivat välittömästi. He olivat myös kahden henkilökuntamme jäsenen läheisiä sukulaisia. Koulumme siivoojan 5 lasta loukkaantuivat onnettomuudessa. Kaksi heistä ovat oppilaita koulussamme.

Muistimme heitä kaikkia seuraavana päivänä koulumme aamunavauksessa ja omistimme päivän työskentelymme heille. Suljimme koulun aikaisemmin tuona päivänä ja menimme koko henkilökunnan voimin hautajaisiin. Tuntui oudolta ajatella, että vielä vuorokausi sitten nämä kaksi ihmistä olivat keskuudessamme, täynnä elämää, ja nyt olimme laskemassa heitä maan syliin. Ennen hautajaisia oli ollut myös täkäläinen perinne-seremonia (kastom seremoni), johon koulumme rehtori ja vararehtori myös osallistuivat. En tiedä tarkalleen, mitä seremoniaan sisältyy, mutta mitä ilmeisimmin ainakin paljon itkemistä.

Kun saavuimme hautausmaalle, liityimme joukkoon, joka seisoi vastakaivettujen hautojen vierellä. Hautausmaa on oma alueensa eikä siis minkään kirkon alueella. Paikalla oli paljon ihmisiä - näin monia tuttuja kasvoja Mangosta, käymmehän siellä viikoittain pitämässä lastentunteja. Jotkut miehistä lauloivat kitaran säestyksellä. Pappi puhui. Naiset itkivät ja vaikeroivat. Itkijät muodostivat oman joukkonsa hautojen äärelle, jossa pitelivät toisiaan. Heidän itkunsa keinui kuin rantaan lyövät aallot.

Kahta kauheamman tilanteesta teki se, että autoa ajanut henkilö oli menehtyneen naisen poika, ja kuollut lapsi oli ollut hänen oma poikansa. Hänen vaimonsa loukkaantui onnettomuudessa vakavasti murrettuaan niskansa ja on nyt sairaalassa. Koin syvää surua ja myötätuntoa miestä kohtaan, ja sydäntä vääntää kun ajattelenkin häntä. Onnettomuuteen ei liittynyt alkoholia, huumeita tai mitään vastaavaa - kyseessä oli vain uskomattoman huono tuuri.

Pappi puhui pitkään elämän arvosta ja arvokkuudesta, siitä miten rikkaita olemme saadessamme elää. Hän puhui myös siitä, miten ruumiimme on kuin Jumalan pyhäkkö, sillä se on sielumme maallinen koti ja pyhäkkö. Mielestäni se oli erittäin kauniisti ilmaistu. Ja erittäin totta. 

Hautajaisten päätteeksi kaikki sukulaiset muodostivat rivin, ja kaikki muut kättelivät heitä osoittaakseen myötätuntoaan ja ottaakseen osaa heidän suruunsa.

Hautajaisten jälkeen monet meistä lähtivät sairaalaan vierailemaan loukkaantuneita lapsia. Veimme mennessämme paljon rakkautta ja lauloimme heidän kanssaan rukouksia. Pienet rassut olivat vielä shokissa, eikä mikään ihme…

Kun joku kuolee Vanuatulla, koko naapurusto pysähtyy. 5 päivää kuoleman jälkeen pidetään iso "juhla", jossa on tarjolla paljon ruokaa. Sama tapahtuu 10 päivän jälkeen, ehkä ehkä 15 tai 25 päivän jälkeen. Tarkoituksena on jmuistaa menehtyneen elämää. 100 päivää kuoleman jälkeen pidetään "aivan massiivinen juhla" (kuten paikallinen asian ilmaisi), joka päättää suruajan.  

Mr. Tete kysyi multa miten ihmiset Suomessa surevat. Suremmeko vain päivän ja sitten jatkamme elämäämme kuin mitään ei olisi tapahtunut? Selitin, että ei se ihan niin mene, mutta kulttuurissamme suru on ehkä tietyllä tavalla yksityisempää. Sitä ei jaeta samalla tavalla yhdessä porukalla itkemällä. Selitin, miten surkeaa mutta totta on, että lännessä ihmiset ovat menettäneet tai menettämässä yhteyttä yhteisöihinsä. Ihmiset eivät useinkaan tiedä - tai välitä - keitä heidän naapurissaan asuu. Ei tietenkään aina, mutta… yksityisyys on kuitenkin iso asia. Ihmiset saattavat olla hyvin yksinäisiä. Ja se on hyvin surullista kun sitä vertaa vaikka juuri Vanuatuun. Ei asiat tietenkään ihan näin yksioikoisia ole, mutta jotenkin sydäntä riipaisi tuo kysymys - mikä onkaan saanut meidät irtautumaan ja eristäytymään yhteisöistämme, jopa perheistämme?

Vanuatulla käsite perheestä on ISO ja TÄRKEÄ juttu ja perheeseen kuuluu aikamoinen liuta ihmisiä. Kun vauva syntyy, äiti ei olekaan ainut "mami", vaan myös äidin siskoja kutsutaan mamiksi. Äidin veljiä taas kusutaan sediksi. Vastaavasti isän veljet ovat myös "dadeja" ja isän siskot taas ovat tätejä. Tämä lisäksi, kaikkia voi yleisesti kutsua siskoikseen ja veljikseen. Ota siinä sitten selvää kuka on kellekin sukua ja millä tavoin, kuka on samaa perhettä ja kuka ei, kuka on naimisissa ja kenen kanssa. Kerran kävelin kaverini Kaston kanssa sairaalan liepeillä kun eräs mies tuli puhumaan meille ja esitteli itsensä Kaston veljenä. Paitsi että heillä oli ikäeroa ehkä jotain 40 vuotta. Joopa joo, kukahan hän mahtoi loppujen lopuksi ollakaan!

Mutta toisaalta - onko sillä sitten niin väliä, eikö me kaikki olla viime kädessä kuitenkin yhtä perhettä?

Lopettaakseni tämän postauksen jotenkin nätisti, kuunnelkaahan tuolta ylempää tuo kipale. Se on täällä miun ja ystäväni Jobin säveltämä kappale Bahá'u'lláhin Kätkettyyn Sanaan.

"O Pikinini blong laef! Lavem Mi blong Mi save lavem yu. Sipos yu no lavem Mi, lav blong mi i no save kasem yu nating. Save gud long tingting ia, o wokman blong Mi."

"Oi olemassaolon poika! Rakasta Minua, että Minäkin voisin sinua rakastaa. Ellet sinä Minua rakasta, ei Minun rakkauteni voi sinua mitenkään saavuttaa. Tiedä tämä, oi palvelija!" 

(Pahoittelen, jos käännös on väärä, mulla ei oo suomenkielisiä Kätkettyjä Sanoja messissä, kertokaahan tarvittavat korjaukset??)