Showgraon

Suomeksi alempana!

--------------

Showgraon is one of the neighborhoods of rural Luganville. From the school, it's about 20 minutes walk to Showgraon, straight across the plantation. The plantation is a vast area, filled with neat rows of coconut trees, the occasional truck paths and roads going through it and heeeeeaps of cows (buluk) who are rather scared of you and stare when you pass. I'm not allowed to walk in the plantation alone because it can be dangerous. No, it's not so much the threat of coconuts falling on your head (even if I do know a person who walked across the plantation wearing a helmet - hahahah!) or because of the crazy buluks attacking you. It's because the plantation is quite deserted - which makes it a "perfect" place for a crime like attacking/raping someone. Therefore -- boys can walk across it by themselves but girls - no. Of course, I didn't know anything about this, so there was a time when I'd go walk there all the time by myself. Wooops.

When I got here, I kept hearing about this guy named Michael and how he's building a house in Showgraon. Eventually I got to meet him, see the house and meet other people in Showgraon too. One of them was Job who (among others) helped Michael build the house and now they live as neighbors and work together in developing their neighborhood. Now, these guys have some serious vision for what they're doing. And it's contagious. Very systematically they are getting to know everyone in their neighborhood and forming strong bonds of friendship with them. There's a wonderful spirit growing in that neighborhood. They kakae together, storian together, serve together, learn together.. feed the chickens together. Just… share the life together. This neighborhood consists of families (in very extended forms) living on their plots of land. There are no tall apartment buildings or single houses as such. When you walk on the dirt roads, usually you can't even see the houses from all the trees and vegetation. People have outdoor kitchens and live in several little "one room" houses. Outdoors is the livingroom. This is why it's not the best of ideas to visit people when it's raining. They'd have to invite you into their bedroom.

As a part of neighborhood development, there was to be a children's class and this is where I come into the picture. I've been running around in different children's classes for many months, learning the language, learning the songs, games and Holy Writings, and most importantly, learning about different ways of teaching a children's class. Job has been doing the same and every once in a while our paths would cross. Having had some experience of working together, I was now invited to join Job in starting and teaching this new children's class in Showgraon. He had already done the groundwork - he had acquainted himself with the parents, told them about the class and invited their children to come and join the class. I then joined him for the action. On 1st of June, we had our first class and have had one every Friday afternoon since. And let me tell you, this has truly been the Best. Thing. Ever.

The purpose of the children's class is to nurture these pure, radiant little souls with spiritual education; to teach them about ol gudfala fasin (virtues and goodly qualities), and to gently train them to show forth all the virtues they possess. On top of this, our aim is to try and recognize the different talents, gifts and abilities that these young ones have and then, from this early age, accompany them in using these gifts for the service of others. This way, from very early on in their lives they will become those "channels of goodness" for those around them. Naturally, this process should not be separate from the upbringing they receive at home, which is why it is crucial to work together with the parents.

To be able to do this, we teachers need to get to know each of the children very well. We need to become a solid part of their lives. This children's class is not merely some weekly activity - it's a part of a much greater process, a process which requires our full attention and a lot dedication on our part. And this is what I've been craving all the while I've been here. So far I had had the opportunity to join in on other people's activities, helping out here and there, learning from others and this was all very beautiful and very much needed at the beginning. But it was all temporary and it wasn't focused - I was running around. I had no ownership nor strong dedication over what I was doing. I needed it to get started, but I wasn't needed for the classes.

From this setting, it's easy to see how very important this new class in Showgraon came to be. It was something that we started from scratch, it was something I was a real part of, something that I could take ownership over, something I could truly dedicate myself to… something I could call my "own". Or more correctly put, "our own", for I had a wonderful teammate to work with! 

Me and Job

Truth be told, neither of us had ever started a children's class before. In fact, not too long ago, neither of us even really wanted to work with children - there was a lack of interest and doubts of our capabilities. Therefore, this experience has turned out to be a very empowering one for both of us - not only have we proved our own preconceptions to be wrong (which is always fun), but turns out that together we've found this service to be meaningful and rewarding beyond words. We make a solid and fluent team, inspiring each other and appreciating and respecting what the other has to offer. What gives even more impetus to our work is that we're also in the middle of studying the material that prepares Bahá'í children's class teachers for their service. So everything we study, goes straight into action in our class and then boomerangs its way back to reflection and studying. It's golden and it's continuous. On-the-go, we are creating our own understanding of how to provide spiritual education for children and creating our own routines out of what we find successful. Update: This week we are also taking over another class in the neighborhood and we're looking for starting up a third one in August. So it's spreading..!

These are all small but significant steps in creating a new culture and it's very exciting indeed. We're only at the beginning of our journey and really can't know where it will lead us, how it will all unfold and if we'll ever reach our goals. But the principle we are trying to work with is this: through our actions we contribute to us all becoming the members of one united human family - therefore, we as teachers are to be like true spiritual "parents" for these children. This has nothing to do with replacing their real parents, but everything to do with how we are to treat them, how we are to approach them and how we are to love them. It's a precious and serious task that shouldn't be taken too lightly - but not too sternly either, but with a humble, open, exploring and learning attitude. With Job we've talked about the respect we should have for the children and for one another - for this will teach the children of how to respect others, us and one another. Likewise, how are we supposed to teach them about unity, if we ourselves are not united? How are we supposed to teach about justice and love, unless we reflect them in our doings? We need to become the teachings. 

It's a true blessing, privilege and a duty of the heart and spirit. But where there is light, there is shadow too. For example, not everyone has liked how we are doing this -  together. Suddenly all sorts of excuses turned up to hinder me from going to the class - not on my part but from other sources. Challenges of communication, conflicts of interest, cultural clashes, practical arrangements, even skin color was brought up… It went so far as to affect me and Job's communication too and for a short while our unity of thought and action was broken. That was one icy week… However, this is all in the past now and "when one loves, nothing is too much trouble and there's always time". And no matter the challenges, when you turn your face towards the sun, you can't see the shadows!

This experience has also lead me to redefine 'friendship'. For a long time my definition went something along the lines of 'a true friend helps you to become and be the best person you can be'. I still agree with this statement, but it's not sufficient. I'm now learning about the importance of a friendship bearing fruit. It's all wonderful and great when friends are there for each other, but it's even greater when they're looking outside what's between just them and seeing how they can be there for others. Again I return to the concept of service: what goodness can we as friends channel for others? If everything in life is heading towards something, if everything should be progressing somewhere, then what can be the fruit of our friendship? What kind of fruit do we want it to be? I feel very blessed to be learning about these things. It's mind-blowing.

"Bodily relationships may pass … but the spiritual relationship is eternal, and brings about mutual love and service. 

Be always kind to everyone and a refuge for those who are without shelter. Be daughters to those who are older than you. Be sisters to those who are of your own age. Be mothers to those who are younger than yourselves. Be nurses to the sick, treasurers for the poor, and supply heavenly food to the hungry." 

-'Abdu'l-Bahá (in London)

Ol spiritul pikinani blong mi!

----------------------------------------------------------------------------------

Showgraon on yksi Luganvillen naapurustoista. Koululta sinne on matkaa noin 20 minuuttia kävellen, suoraan plantaasin läpi oikoen. Plantaasi on laaja alue, josta löytyy liudoittain kookospalmuja sievissä riveissä, satunnaisia polkuja ja plantaasia halkovia tienpätkiä, unohtamatta tietenkään lukuisia pelokkaita lehmiä (buluk), jotka lajilleen tyypillisesti tuijottavat herkeämättä kulkiessasi niiden lomitse. En saa kulkea plantaasin läpi yksin, sillä se voi olla vaarallista. Ei siksi, että kookokset olisivat tunnettuja taipumuksestaan pudota ihmisten päälle kalloja murskaavalla voimalla (olkoonkin että tunnen henkilön, joka kulki plantaasin halki kypärä päässä, hahahah!), saati sitten hullujen hyökkäävien bulukien vuoksi. Ei, kielto johtuu pikemminkin siitä, että plantaasi on perin autiota aluetta täten tehden siitä mitä loistavimman rikospaikan mm. erinäisille hyökkäyksille ja jopa raiskauksille. Siispä pojat saavat temmeltää plantaasilla surutta, mutta tytöt saavat olla varuillaan. Määhän en tietenkään tiennyt tästä yhtään mitään, joten olipa kerran aika, jolloin tuppasin käydä kävelyillä plantaasilla melko tiuhaan tahtiin ihan itsekseni. Hupsis….

Plantaasihan se.

Tänne saapuessani kuulin usein Michaelista, joka oli rakentamassa taloa Showgraoniin. Ennepitkää pääsin tutustumaan Michaeliin, tuohon taloon ja muihinkin ihmisiin Showgraonissa. Yksi heistä oli Job, joka oli mukana auttamassa Michaelia talonsa rakentamisessa. Nyt nuo kaks asuu naapureina ja työskentelevät yhdessä naapurustonsa kehittämiseksi. Näiltä tyypeiltä muuten löytyy visiota ja omistautuneisuutta. Ja se on hyvin tarttuvaa sorttia. Hyvin systemaattisella tavalla nää kaks tutustuvat jokaiseen ihmiseen naapurustossaan ja luovat vahvoja ystävyyden siteitä heidän kanssaan. Tuossa naapurustossa on kehkeytymässä ihan mahtava henki. Siellä he syövät yhdessä, tarinoivat yhdessä, palvelevat yhdessä, oppivat yhdessä… syöttävät kanoja yhdessä… yksinkertaisesti, jakavat elämää yhdessä. Tämä naapurusto koostuu perheistä (hyvin laaja käsite täkäläisittäin), jotka asuvat maalänteillään. Showgraonista et löydä kerrostaloja tai juurikaan varsinaisia omakotitaloja. Kun kävelee Showgraonin sorateillä, aina ei edes huomaa puiden ja kasvillisuuden suojassa nököttäviä pihoja tönöineen. Useimmilla on keittiö ulkosalla ja he asuvat useissa pienissä yhdenhuoneen "mökeissä". Piha on yhtäkuin olohuone. Tästä syystä ei ole parhain idea mennä visiitille sadepäivänä - mihinkäs nää vieraat nyt laitettaisiin, makuuhuoneeseen?

Tarkoituksena oli perustaa lastentunti osaksi naapuruston kehitystyötä. Tässä kohtaa meikäläinen astuu mukaan kuvioon. Oon ravannut eri lastentunneilla useita kuukausia, oppien samalla kieltä, lauluja, leikkejä, pyhiä kirjoituksia ja mikä tärkeintä, oppien erilaisista tavoista opettaa näitä tunteja. Job on tehnyt samaa ja vähän väliä tiemme kohtasivat. Tätä kautta meillä oli hieman kokemusta yhdessä toimimisesta, ja siihen nojaten sain kutsun tulla opettamaan tätä uutta lastentuntia Jobin kanssa Showgraonissa. Hän oli jo tehnyt alustavan työn: hän oli tutustunut vanhempiin, kertonut lastentunnista ja kutsunut lapset mukaan. Nyt mä liityin mukaan äkshöniin. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä aloitimme tunnit ja olemme pitäneet tunnin siitä lähtien joka perjantai. Ja tää on osoittautunut ehkä parhaaksi jutuksi ikinä. 

Lastentuntien tarkoituksena on ravita näitä puhtaita, säteileviä sieluja henkisellä kasvatuksella; opettaa heille hyveistä ja hyvistä ominaisuuksista, ja hellästi ohjata ja vahvistaa heitä näyttämään ja käyttämään näitä hyveitä elämässään. Tämän lisäksi, tavoitteena on oppia tunnistamaan lasten vahvuuksia, taipumuksia, taitoja ja lahjakkuuksia sekä suunnata niitä jo näin varhaisesta iästä lähtien palveluun. Jo pienestä pitäen heistä voi näin tulla niitä "hyvyyden kanavia" ympäristölleen. Luonnollisestikaan tämä prosessi ei ole irrallinen siitä kasvatuksesta, jota nämä lapset saavat vanhemmiltaan kotona ja siksi meidän tuleekin työskennellä vakaassa yhteistyössä vanhempien kanssa.

Jotta voimme onnistua näissä tavoitteissa, on meidän opettajien opittava tuntemaan nämä lapset erityisen hyvin, meistä on tultava vakaa ja pysyvä osa heidän elämäänsä. Niinpä lastentunti ei olekaan enää mikään viikoittainen tapahtuma tai aktiviteetti, vaan se on osa jotain paljon laajempaa ja syvällisempää prosessia - prosessia, joka vaatii meidän täyttä keskittymistä ja omistautumista.  Ja jotain tällaista mie oon kaivannut sydänjuuriani myöten koko täällä oloni ajan - jotain konkreettista, jolle omistautua. Tähän mennessä oon ollut osa muiden juttuja, auttamassa siellä täällä, oppien muilta ja se oli erittäin tärkeää ja tarpeellista, ainakin aluksi. Mutta se oli väliaikaista eikä miun osaltani mitenkään fokusoitunutta - juoksin ympäriinsä. Mulla ei ollu mitään omistajuuden tunnetta tekemistäni asioista. Tarvitsin nuo kokemukset päästäkseni alkuun, mutta itse lastentunnit eivät tarvinneet minua. Nyt olen jo liikkeessä!

Tästä lähtökohdasta käsin on helppo ymmärtää miten erityisen tärkeä tästä uudesta lastentunnista tuli. Se oli jotain, jonka olimme aloittaneet tyhjästä, jotain jota olin oikea osa. Jotain, josta saatoin ottaa ja kokea omistajuutta, jotain jolle omistautua. Jotain jota saattoi kutsua "omakseen". Tai pikemminkin "meidän omaksi", sillä mullahan oli mitä mahtavin henkilö parivaljakkonani!

Minä ja Job

Jos totta puhutaan, ei miellä kummallakaan ollut mitään kokemusta lastentunnin aloittamisesta. Itseasiassa, vielä vähän aikaa sitten, kumpikaan meistä ei pahemmin edes halunnut työskennellä lasten kanssa - joko homma ei kiinnostanut lainkaan tai oli epäilyksiä omasta kyvykkyydestä toimia lasten parissa. Niinpä tämä lastentunnin aloittaminen ja opettaminen on ollut mitä voimauttavin ja inspiroivin kokemus meille molemmille: paitsi että olemme osoittaneet omat ennakkokäsityksemme täysin vääriksi (mikä sinänsä on aina hauskaa huomata), tällä tavalla palveleminen on osoittautunut mitä merkityksellisimmäksi ja palkitsevimmaksi kokemukseksi - riittänevätköhän sanat edes tuota kuvaamaan! Muodostamme hyvin toimivan tiimin, jossa inspiroimme toinen toisiamme samalla arvostaen ja kunnioittaen mitä toisella on tarjottavanaan. Palvelullemme antaa mahtavaa lisäpontta se, että opiskelemme samanaikaisesti yhdessä Bahá'í-lastentuntien opettajiksi haluaville tarkoitettua koulutusmateriaalia, joka valmistaa heitä palvelua varten. Näin ollen kaikki opiskelun kautta saamamme oivallukset siirtyvät välittömästi käytäntöön heti seuraavalla tunnilla ja tulee sieltä bumerangina takaisin pohdintaan ja arviointiin. Kullanarvoista settiä ja vielä jatkuvalla syötöllä! Hihhei! Tekemisen kautta luomme omaa ymmärrystämme siitä, miten henkistä kasvatusta tulisi lapsille antaa ja samalla luomme omat siihen liittyvät käytäntömme poimimalla käyttöön ne ideat, jotka ovat osoittautuneet toimiviksi. Tällä viikolla otamme haltuun toisenkin lastentunnin samalla alueella ja suunnitelmissa olisi aloittaa kolmas elokuussa. Näin tämä leviää…

Nämä ovat pieniä, mutta merkityksellisiä askeleita uudenlaisen kulttuurin luomisessa ja - todellakin - aivan tajuttoman innostavaa puuhaa! Olemme vasta matkamme alussa, eikä meillä ole hajuakaan siitä mihin tämä reitti meidät vielä vie,  saati miten kaikki tästä puhkeaa kukkaan (vai puhkeaako?). Mahdammeko saavuttaa tavoitteitamme? Varmuutta siitä ei ole, mutta tahtoa ja pyrkimystä riittää ainakin. Pyrimme toimimaan seuraavan periaatteen mukaisesti: tekojemme kautta voimme myötävaikuttaa siihen, että meistä kaikista tulee yhden yhdistyneen ihmisperheen jäseniä - ja tästä syystä meistä opettajista täytyy tulla näille lapsille kuin heidän henkisiä vanhempiaan. Sillä ei ole mitään tekemistä heidän omien vanhempiensa "korvaamisen" kanssa, mutta sillä on selkeä vaikutus siihen, miten meidän tulisi kohdella heitä, miten meidän tulisi kohdata heidät ja miten meidän tulisi rakastaa heitä. Tämä on äärimmäisen arvokasta ja vakavissaan otettavaa työtä, jota ei sovi tehdä välinpitämättömästi tai liian letkeästi. Ei toki myöskään haudanvakavana ja kankeana! Ehkä ennemminkin avoimella, nöyrällä, tutkivalla ja oppivalla otteella ja asenteella. Jobin kanssa olemme keskustelleet siitä, miten sekä meidän välillämme että suhteessamme lapsiin täytyy olla vahva luottamus ja kunnioitus, jotta voimme todella opettaa lapsille miten kunnioittaa muita, meitä ja toinen toisiaan. Aivan samoin, miten voimmekaan opettaa heille ykseydestä, ellemme itse toimi ykseydessä? Miten voisimmekaan opettaa oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta, ellemme itse heijasta sitä teoissamme ja toimissamme? Meistä täytyy tulla opetuksien ruumiillistumia! (Yäk, suomi…)

Tämä on todellinen sydämen ja sielun siunaus, etuoikeus ja velvollisuus. Mutta missä on valoa, sieltä löytyy myös varjonsa. Esimerkiksi kaikki eivät ole pitäneet tavastamme toimia - ja nimenomaan yhdessä. Yhtäkkiä alkoi pulpahdella kaikenlaisia tekosyitä hankaloittamaan mun osallistumista tähän prosessiin - ei miun suunnalta, mutta kaikista muista ilmansuunnista kylläkin. Kommunikointivaikeuksia, tahtojen taistelua, intressien konflikteja, kulttuurisia törmäyksiä ja tulihan tuo ihonvärinikin mainittua… Meni niin pitkälle tuo kaikki vouhotus, että se vaikutti lopulta meidän tiimiläisten kommunikointiin, yhteistyöhön ja yhteisnäkemykseen jäädyttäen sen kokonaan. Oli muuten harvinaisen hyinen viikko se… Vaan onneksi se on jo historiaa ja jäisestä avannosta sukelsi esiin entistä ehompi tiimi. "Kun on rakkautta, mikään ei ole liian vaikeaa ja aina löytyy aikaa", huonosti suomentaen.

Tämä kokemus on myös johtanut mut määrittelemään uudelleen ystävyyden käsitteen. Pitkän aikaa olen määritellyt ystävyyttä jotenkin näin: todellinen ystävä on sellainen, joka auttaa sinua tulemaan (ja olemaan) parhaaksi ihmiseksi, joka vain voit olla. Olen edelleen samaa mieltä tämän määritelmän kanssa, mutta se ei enää ole riittävä. Olen nyt oppimassa uudenlaisesta ystävyyden ulottuvuudesta - nimittäin siitä, miten tärkeää on, että ystävyys tuottaa hedelmää. Se on upeaa ja ihanaa, kun ystävät voivat tukea toisiaan ja olla toisilleen läsnä, mutta se on vieläkin mahtavampaa, kun he kykenevät katsomaan myös heidän välisensä ystävyyden ulkopuolelle ja oppivat näkemään, miten he voivat olla läsnä ja tukena muille. Jälleen palaan tuohon palvelun käsitteeseen: mitä hyvyyttä me ystävinä voimme kanavoida eteenpäin muille? Jos kaikki elämässä suuntaa jotakin kohden, jos kaiken tulisi kehittyä johonkin suuntaan, mikä silloin voi olla meidän ystävyytemme hedelmä? Millaisen haluamme sen hedelmän olevan? Koen olevani äärimmäisen onnekas ja siunattu kun saan tällaisia asioita oppia ja pyöritellä päässäni. Mieli poksuu.

Jälleen kerran pahoittelen tätä englannin kielistä lainausta, löytyykö tätä suomenkielisenä mistään? 

"Bodily relationships may pass … but the spiritual relationship is eternal, and brings about mutual love and service. 

Be always kind to everyone and a refuge for those who are without shelter. Be daughters to those who are older than you. Be sisters to those who are of your own age. Be mothers to those who are younger than yourselves. Be nurses to the sick, treasurers for the poor, and supply heavenly food to the hungry." 

-'Abdu'l-Bahá in London

Huonosti hyvin epävirallisesti suomentaen ja tiivistäen (suomiivistäen) lainaus kertoo siitä, miten fyysiset suhteet elämässä voivat kaikota ja hälvetä, mutta henkiset suhteet ovat ikuisia ja tuottavat rakkautta ja palvelua. Meidän tulisi siis olla lämminsydämisiä kaikkia kohtaan, olla tyttäriä (ja miksei poikia) meitä vanhemmille, sisaruksia ikäisillemme, vanhempia nuoremmillemme, sairaiden hoivaajia, köyhistä huolehtijia ja tarjota hengen ravintoa nälkäisille.

Miun henkisiä muksuja!