I have arrived.

Suomeksi alempana.

It's been a week since I arrived to Vanuatu, but it feels like much more than that. So much has happened in one just one week! The travels took about two days to complete. It wasn't that bad though, because I got to spend some time with my friends T'Challa, Eric Killmonger, Okoye, Shuri and Nakia. #wakandaforever!  I was about halfway through my flight from Doha to Sydney, when I finally received an email with a copy of the letter that would grant me a special category visa upon arrival. Everything went very smoothly, up until I arrived in Vila.

It was close to midnight when I arrived in Port Vila, the capital city of Vanuatu. The moment I saw the lights of the city come to view, my heart started rejoicing. I was back! I had a strong flashback to when I was leaving the country almost 5 years ago with tears in my eyes, and here I was, finally coming back. But entry to the country didn't go quite as planned, though. Some paperwork was missing and they had no choice but to retain my passport. Since I was allowed to enter the country anyway, I wasn't too worried about it. It just meant that I couldn't continue my journey to Santo quite yet but had to stay in Vila until Monday, when I would be able to sort things out at the immigration office.

Ok. This was actually quite nice, because it meant I could stay in Vila for an extra day or two! Met some friends from way back when, and also got to see a bit of downtown Vila and did my first shopping at the market (fresh coconut, awwwyeaaah!). Vila is much busier than Luganville: there were way more cars around and nightclubs would play their music late into the night. I also saw some people running up and down the hill for exercise, which... was odd in this context, somehow. Otherwise it all had a rather familiar ring to it.

For the first two nights, I was sharing the room with two baby chicks that were chirping away quite happily. Haha, alright! Welcome back to Vanuatu! :) The whole time I couldn't help but smile: it was so nice to be back. Everything seemed new and familiar at the same time. I could understand what people were saying (well, about 90% of it, anyway), although I had forgotten just how quickly and also quietly people can speak!

So I stayed with friends, got to meet some youth at the Baha'i Senta, and even got to compose a few songs with a few of them. Here's a clip of one of the songs we made:

I hope we'll have a chance to come together again and make more songs, this time maybe in Bislama?

On Monday I got my visa and passport sorted out and then we had to rush to the airport to make it for the afternoon flight. That afternoon was an adventure in itself. I had a friend from Vila come help me get settled in Santo, and she had no time to pack anything to take with her! We just got on the plane, and soon we were in Luganville.

So strange to be back! Everywhere I look, memories flood my mind. The town, the school, Showground... A lot of things have changed, people have moved on to other places, some stores have burned down and there's more traffic in town. The children I knew have grown, new children have been born. Some dear people have passed on while others have gone somewhere and nobody knows where they are.

Needless to say, the whole week has been quite emotional for me. I've come to realize that the life I had here before no longer exists. I think one of my first challenges is to accept that this is a new experience, albeit with some very familiar ingredients. I shouldn't compare this moment to the time right before I was leaving. I should rather think of it as a new and exciting beginning. The town and community seems to have a different atmosphere now and it's going to take some time for me to find my place in it. Luckily, there are some dear friends who are still here and it's been so wonderful to reconnect with them again! What's even better is that there are new bonds of friendship that have started to form.

What is helping me a lot is my new role as a professional. I have come here to start working at the Luganville International School, where I will be a part of a team of teachers providing quality education at the heart of Luganville town. This week I've spent time getting to know my students and colleagues, the school, the people behind the school and the curriculum. It's a lot to take in in such a short timespan, so I've had to remind myself quite a few times to take it easy and have mercy on myself. I have so many stories that I could tell you, just after 4 days of teaching at the school.  The first story will be about a baby bird. Stay tuned.

-----------------------------

Tässä on mennyt noin viikko siitä, kun saavuin Vanuatulle, mutta tosissaan tuntuu siltä, että aikaa olisi kulunut jo paljon enemmän. Niin paljon on ehtinyt tapahtua jo yhden viikon aikana! Matkustamiseen meni noin kaksi vuorokautta. Se ei kuitenkaan ollut kovin paha juttu, sillä sainhan viettää aikaa ystävieni T’Challan, Eric Killmongerin, Okoyen, Shurin ja Nakian kanssa. #wakandaforever! Olin ehkä puolimatkassa Dohan ja Sydneyn välillä, kun viimein sain sähköpostiini kopion kirjeestä, jonka avulla mulle myönnettäisiin viisumi maahan saapuessa. Vähän kyllä kuumotteli siihen asti… Kaikki meni oikein hyvin ja mallikkaasti, kunnes pääsin Vilaan.

Oli melkein keskiyö, kun saavuin Port Vilaan, Vanuatun pääkaupunkiin. Sillä hetkellä, kun näin kaupungin valot lentokoneen ikkunasta, sydämeni alkoi hihkua ilosta. Mä oon taas täällä!! Mieleen juolahti vahvasti hetki viiden vuoden takaa, jolloin lähdin tästä maasta kyynelsilmin. Nyt kyynelehdin onnesta - nyt sain viimein tulla takaisin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen, sillä viisumini ei ollutkaan ihan kunnossa. Joitain papereita puuttui, joten heidän täytyi poistaa multa mun passi. Sain kuitenkin tulla maahan, en vain voisi jatkaa matkaani pääkaupungista Santon saarelle ihan vielä. En siis ollut kovin huolissani asiasta. Minun olisi pysyttävä Vilassa maanantaihin asti, jolloin voisin mennä maahanmuutto(?)-toimistoon selvittämään asiaa.

Okei, eipä siinä mitään. Tämähän tarkoitti vain sitä, että sain viettää enemmän aikaa Vilassa! Sain tavata joitain ystäviä vuosien takaa ja sain myös jonkinlaisen käsityksen Vilasta kaupunkina ja pääsin ostamaan viimein sen kauankaivatun tuoreen kookospähkinän (nammmmmmm!!). Vila on paljon kiireisempi kaupunki kuin Luganville: paljon enemmän autoja, liikennettä ja yökerhoja. Muutenkin Vila on jotenkin erilainen mesta. Näin esimerkiksi ihmisiä tekemässä mäkijuoksua, mikä on jotenkin… todella outoa tässä kontekstissa. Muutoin kaikki tuntui jokseenkin tutulle.

Pari ensimmäistä yötä vietin siis Vilassa ystävieni luona ja sain jakaa huoneeni kahden kananpojan kanssa, jotka juttelivat toisilleen melko iloisesti. Hahah, tervetuloa vaan Vanuatulle! Ekat päivät meni lähinnä hymyillessä - oli vaan niin mahtavaa olla taas takaisin täällä! Kaikki tuntui uudelta ja tutulta samanaikaisesti. Ymmärsin mitä ihmiset sanoivat (tai no, ehkä 90%), vaikka olinkin unohtanut miten uskomattoman nopeasti ihmiset saattoivat puhua. Tai miten hiljaa he saattoivat puhua.

Siispä vietin aikaa ystävien kanssa, tapasin nuoria baha’i-keskuksella ja pääsin jopa sävellyshommiin muutaman kanssa! Ylempänä pieni näyte laulustamme. Toivottavasti saamme järkättyä vielä uuden musiikkisession, ehkä silloin voisimme tehdä biisin bislamaksi?

Maanantaina sain viisumi- ja passiasiat kuntoon ja sitten tulikin kiire lentokentälle, jotta ehtisimme iltapäivän lennolle. Koko iltapäivä oli  varsinainen seikkailu itsessään. Eräs ystäväni Vilasta tuli saattamaan mua Santolle, tehtävänään varmistaa, että pääsisin asettumaan hyvin aloilleni. Meillä vaan oli niin hurja kiire kentälle, ettei hänellä ollut mahdollisuutta pakata mitään mukaansa! Suoraan vaan lentokoneeseen ja kohti Luganvilleä.

On jotenkin tosi outoa olla taas täällä. Mulla on ihan valtavasti muistoja tästä paikasta ja kaikki pursuaa nyt mieleen. Keskusta, koulu, Showground… Paljon asioita on muuttunut, monet ihmiset ovat muuttaneet toisaalle, jotain kauppoja on palanut maan tasalle ja autoja on tullut paljon lisää. Tuntemani lapset ovat kasvaneet isoiksi, uusia lapsia on syntynyt. Jotkin rakkaat ihmiset ovat siirtyneet tuonpuoleiseen ja toiset taas menneet Luoja ties minne.

Lienee turhaa edes mainita, että meikällä on ollut melko tunnerikas viikko. Olen alkanut ymmärtämään, ettei sitä elämää, jota täällä elin 5 vuotta sitten ole enää olemassa. Ensimmäinen haasteeni täällä on varmaankin sen hyväksyminen, että tästä alkaa nyt uusi, itsenäinen kokemus, vaikka jotkin sen elementeistä ovatkin kovin tuttuja. Vertaan mielessäni asioita siihen, miten ne olivat lähtiessäni, mutta oikeastaan minun pitäisi muistaa, että se kaikki rakentui jostain. Kun saavuin tänne 2012, ei minulla silloinkaan alussa ollut paljoakaan siitä, mitä lopussa oli. Siispä tätäkin hetkeä pitäisi ajatella uutena, innostavana alkuna. Kaupungissa ja yhteisössä tuntuu olevan hyvin erilainen ilmapiiri kauttaaltaan ja uskon, että minulla menee varmasti tovi, että löydän taas oman paikkani tässä kaikessa. Onneksi täällä on vielä jotain vanhoja ystäviä jäljellä ja on ollut aivan mahtavaa nähdä heitä! Samaten, mahtavaa on myös huomata täysin uusien ystävyyssuhteiden olevan syntymässä.

Uusi roolini ammattilaisena on yksi tärkeistä tukipilareistani. Oon tullut tänne työskennelläkseni Luganvillen kansainvälisessä koulussa osana opettajatiimiä, joka pyrkii tarjoamaan laadukasta opetusta aivan Luganvillen keskustassa. Tämän viikon olen käyttänyt lähinnä oppilaisiin, kollegoihini, kouluun, koulun taustajoukkoon ja opetussuunnitelmaan tutustumiseen. Siinä on ihan hurjasti sulateltavaa näin lyhyessä ajassa, ja mun on muutamaan otteeseen täytynyt muistuttaa itseäni ottamaan iisisti ja olemaan armollinen itselleni. Koulusta minulla olisi jo neljän päivän jälkeen monta tarinaa kerrottavana. Ensimmäinen kertoo linnunpoikasesta. Kerron sen myöhemmin.