Breaking the Silence

Koittakaahan kestaa ilman pisteellisia kirjaimia! :)

Tunnen viilean oisen tuulen henkayksen ihollani. Kuulen kaskaiden sirinan. Kasissani on mita suurin, kuuma teekupponen. Kello on liki 23, mika Vanuatun ajankulussa on jo todella myohaan. En olisi hereilla, ellen olisi saanut nauttia taivaallisista kolmen tunnin paikkareista aikaisemmin paivalla – varsin harvinainen herkku, mutta talla eraa todella ansaittu namupala. Oon hukassa jossain ajatusteni sopukoissa. Ensimmaista kertaa viikkoihin, ehka jopa kuukausiin, voin vain istua tassa. Miettia. Pohtia. Kirjoittaa.

Totta. Olen tainnut karsia hieman ‘bloggaajan blokista’, ei ole runosuoni (tai ehka ennemmin tarinasuoni) pahemmin sykkinyt. Kaikki mista olin suunnitellut kirjoittavani ei yhtakkia tuntunutkaan tarkealle tai mielenkiintoiselle. Voisin toki yrittaa kuvailla tapahtumia taalla, mutta jotenkin tuntuu, etten kykenisi valittamaan noita kokemuksia saati niiden aiheuttamia tuntemuksia. Voisin toki kirjoittaa erinaisista aiheista, kuten esimerkiksi ruuasta, tavoista, turistilaivoista, villielamasta (hah), maanjaristyksista, kookoksista ja mista-ikina, mutta… Meh, blaah. Totuus on, etta taalla on viime aikoina kayty lapi sellaisen luonteen ja mittakaavan asioita, etten vain ole pystynyt kirjoittamaan niista kivoja pikkutarinoita. Mikaan ei ole enaa pienta. Kaikki on… suurta. Elama on tehnyt aikamoisia kaannoksia!

Ja oon ollut myos ihan todella, TODELLA kiireinen.

No, mistahan taman tarinan aloittaisi uudelleen, mista alkaa sepustamaan? Viimeisesta postauksesta on liki 2 kuukautta ja kahteen kuukauteen mahtuu aika paljon yhta ja toista. Oon ollut taalla nyt jo tarpeeksi pitkaan, etta arkipaivasta on tullut juurikin sita: normaalia, tavallista arkea, vaikka siihen useimmiten liittyykin maanjaristyksia, kanoja, gekkoja, torakoita, rottia, pimeassahohtavia sienia ja naapureita, jotka omenoiden sijasta tuovatkin oman puutarhansa banaaneja. En enaa vertaa kaikkea Suomeen (lyhyesti sanottuna kaikki on erilaista), ajatukset koti-Suomesta ovat kaikonneet. Tama on miun koti nyt. Tama on miun elama. Tulin tanne puoli vuotta sitten – ja tallaisen elaman olen siina ajassa onnistunut rakentamaan liki tyhjasta. Elaman, joka rakentuu palvelun, rakkauden, antamisen ja hyvyyden ymparille. Elaman, joka on fokusoituneempi kuin koskaan. Elaman, jossa en kertaakaan ole kokenut olevani avuton, toivoton, tarpeeton tai arvoton. Elaman, jossa ei tarvitse kuluttaa energiaansa ja aikaansa pysyakseen jarjissaan. Tuo taitaa olla paras takalaisen elaman kuvaus, mita tahan saakka olen kuullut.

Se yltio-onnellinen ‘Vanuatu-fiilis’ (kuten sen Zarrinin kanssa nimesimme) on sekin kaikonnut tiehensa. Ongelmat ja haasteet ne on Paratiisisaarellakin. Jep, haasteita loytyy kylla, huh... Mutta tuo mita aurinkoisin hihhulitunne on nyt korvaantunut jollain paljon vakaammalla tuntemuksella: koen varmuutta ja kuuluvuuden tunnetta. Olen taalla ja miun kuuluukin olla juuri taalla. Ei jossittelua, ei epailyja. Nain tan kuuluukin menna, en haluaisi olla missaan muualla. Olen tyytyvainen ja kiitollinen, vaikka olisinkin huolien ymparoimana. Kuten eras ystavani asian ilmaisi: Tama on elamaa, jota ei ole rakennettu taydellisissa olosuhteissa – ja juuri siita syysta se kestaa: kaikki on alusta asti aitoa, ei mitaan teeskentelya! Ja siksi rakastamme sita. Yksinkertaisesti sanottuna: rakastan elamaa, silloinkin kun loydan itseni “lusikoimasta” keittoa mukista veitsella. Talta elama nyt tuntuu. Pitaa tyoskennella silla mita on. Ja musta tuntuu, etta mulla on paljon.

Tama kaikki on johtanut mut pohtimaan vakavissani elamaani ja sen kulkusuuntaa. Miten haluan elamani viettaa, missa haluan sen elaa, mille haluan sen omistaa – mita varten tama elama oikeastaan onkaan? Eniten jarkeen kaypa ratkaisu tahan elaman pohdiskeluun on rakentaa koko homma palvelun ymparille, kaikki elamassa tulee liittaa palvelun kasitteeseen. Tama sana se vaan seikkailee taalla blogissa, kaytan sita hyvin paljon. Oon aikaisemmin yrittanyt maaritella sita jotenkin. Se on luonteeltaan kuitenkin hyvin elavainen kasite, ja tykkaan siita sellaisena. Sehan tarkoittaa, etta siita voi aina oppia lisaa. Tassapa jotain viimeaikaisimpia ajatuksiani tasta hullunkurisuudesta, jota myos palveluksi kutsutaan.

Palvelun ei tulisi olla mikaan tietyiksi teoiksi tai aktiviteeteiksi pelkistyva asia. Palvelu ei ole joukko askareita, jotka sitten voi nimeta ‘palveluksi’. Alan pikkuhiljaa hahmottaa palvelua ennemminkin elamantapana, tapana tulkita kaikkea mita tekee. Se on jopa enemman kuin tuota : se on tapa kokea elamaa. Tapa paasta poispain itsestaan. Sita suuremmalla syylla haluankin rakentaa elamani palvelun ymparille, miten voin elamassani mahdollistaa, kehittaa ja edistaa sita? Silla… palvelu on elamaa ja elama todellakin palvelua. Tai ainakin se on sellaista elamaa, jonka koen tavoittelun arvoiseksi. Silla jos tavoitteeni elamassa olisi vain omien halujeni ja tarpeitteni tyydyttaminen, oman erityisyyteni ja yksilollisyyteni ilmentaminen, oman onnellisuuteni metsastamista – mita tarkoitusta oikeastaan palvelen ja miksi? Elama on yksiloita suurempaa. Miten siis voin palvella itse Elamaa, miten voin tehda teoistani yha enemman merkityksellisia ja tarkoituksellisia?

Uskon voivani palvella elamaa palvelemalla muita – pyrkimalla olemaan pyyteeton hyvyyden kanava ymparillani oleville. Voin arvostaa jokaista ja kaikkea ymparillani, voin ihailla luomakunnan kauneutta ja ihmeellisyytta, ja olla ylpea ollessani osa sen kauneutta. Tuota kauneutta voin palvella, tuota kaiken ykseytta. En palvelisi Elamaa, jos palvelisin vain omia pyyteitani.

En ole loytanyt seuraavaa otetta suomenkielisena, pahoittelut!

“If thou sleekest eternal glory, let thyself be humble and meek in the presence of the beloved of God; make thyself the servant of all, and serve all alike. The service of the friends belongs to God, not to them. Strive then to become a source of harmony, spirituality and joyfulness to the hearts of the friends and the maid-servants of the Merciful.” -‘Abdu’l-Baha

Taman ymmarryksen pohjalle haluan perustaa elamani. Siispa, en halua opiskella saadakseni yksinomaan ammatin, tyonimikkeen ja tavan tienata elantoa – opiskelen, jotta voisin kanavoida oppimani taidot ja tiedot kaytantoon muita palvelemaan; jotta voisin tulla valineeksi maailman parantamisessa, antaen oman panokseni positiiviseen muutokseen. Minun tulee olla osa ratkaisua, osa parannusta, ei osa sairautta. Tyoskentelen antaen parhaan panokseni, en tienatakseni rahaa, vaan koska palvelun hengessa tehty tyo on ylistysta. En halua parisuhdetta, ellei se perustu siihen miten voimme yhdessa palvella muita, ei vain toisiamme. En halua parisuhdetta tyydyttaakseni omia tarpeitani, kokeakseni laheisyytta ja hyvaksyntaa, ollakseni onnellinen ja kokeakseni olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Haluan parisuhteen, koska yhdessa voimme olla enemman ja antaa enemman. Ja koska yhdessa voimme perustaa perheen, joka pyrkii kohti korkeampia arvoja.

On hyvin kummallista muistella ajatuksiani ennen tanne tulemista, muistella kaikkia niita epailyksia ja pelkoja: mitenhan siella parjaan, mita jos en tieda mita tehda? Mikaan naista peloista ei ole ollut millaan tavalla validi tai aiheellinen. Painvastoin, koen olevani asioiden ytimessa ja hallitsevani omaa kehitystani. En ole jumissa, vaan liikkeessa, olen menossa ja mulla on liikevoimaa! Elama ja tulevaisuus ei pelota kuten aikaisemmin. Nakemykseni ja visioni ei ole materialistisen valtakulttuurin hamartama. Rakastan elaman perusasioita ja palikoita. Elamasta loytyy perspektiivia ja selkeytta. Koen omistajuutta ja omitautuneisuutta tekojani kohtaan. Olen iloinen ja kiitollinen saadessani olla taalla. Ja olen iloinen ja kiitollinen saadessani olla kuka nyt olen. Vanuatu on antanut mulle tietynlaisen sisaisen tyyneyden ja rauhan tunteen, jota en koskaan toivo menettavani. En tunnista sita pelokasta pienta ihmista, joka olin viela lyhyt aika sitten. Tyynimeri on tehny mulle erityisen hyvaa. Oon vastaanottanut niin paljon ja nyt sydameni suuri kaipuu on antaa takaisin.

Joten, olen tehnyt paatoksen ja saanut sille vahvistuksen muutamia viikkoja sitten. Olen tiennyt siita sydamessani jo useamman kuukauden ajan, mutta nyt siita on tulossa todellisuutta.

Aion jaada Vanuatulle.

Vuodenmittaiselle matkalle lahteminen osoittautuikin ensiaskeleeksi uuteen elamaan, joka on taynna aivan toisenlaisia tulevaisuuden nakymia ja mahdollisuuksia kuin mita olisin aiemmin osannut edes kuvitella. Virallisesti olen tarjoutunut jaamaan tanne vahintaan vuoden 2013 loppuun saakka – ellen sitten pidemmaksi aikaa. Ei tama siis viela ikuista ole. Viela. Vain Jumala tietaa, mika Hanen suunnitelmansa mulle on. Mutta… Itse nakisin itseni perustavan perheeni taalla, taalla voisin kuvitella kasvattavani perhetta. InsAllah.

Sain vahvistuksen pyynnolleni jaada aikana, jolloin kohtasin joitain kunnon haasteita ja hankaluuksia taalla. Mutta jopa kaiken tuon vasymyksen ja vaikeuden keskella, se tuntui oikealta ja tervetulleelta ratkaisulta. Tanne se elama mua vetaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

I feel the cool night breeze on my skin. I hear the sound of the crickets. I’m loving the big cup of hot tea in my hands. It’s almost 11pm – which in Vanuatu time is quite late. I wouldn’t be up had I not taken a glorious, long-awaited (3 hour) nap this afternoon, a rare treat, and a well-deserved one, if I may say so. I’m lost in thought. For the first time in weeks, maybe even months, I can just sit here. Ponder. Reflect. Write.

It’s true, I’ve been partly suffering from a “blogger’s block”. Things I had planned to write about suddenly didn’t feel interesting or important at all. I could describe what’s happening but it wouldn’t convey the whole experience and the feelings involved. I could write about topics like food, kastoms, tourist boats, wildlife (hah), earthquakes, coconuts and what not, but… Meh. The truth is, many of the things that have occupied me recently have been of such nature and magnitude that I haven’t felt been able to put them into words and little stories. Nothing is little anymore. Everything is… big. Life has been taking quite some turns.

Plus I’ve been really, really, really busy.

Now, where to restart this story, where to begin? It’s been almost 2 months since my last post and a lot can happen in two months. I’ve now been here long enough to have become used to the life here – everyday life has become just that, normal, even if it includes chickens, earthquakes, geckos, cockroaches, rats, glow-in-the-dark mushrooms and neighbors that give you their homegrown bananas instead of apples. I no longer think in terms of what is different to Finland (in short: everything), thoughts of home have escaped me. This IS my home now. This is my life. I came here six months ago – and this is the life I have been able to create in that time. From scratch. A life built around service, love, giving and kindness. A life that’s more focused than ever before. A life where not once have I felt helpless, hopeless, useless or worthless. A life, where you don’t have to spend time and energy on staying sane. I think that’s the best description of life here that I’ve heard.  

The “Vanuatu-feeling” (as we call it with Zarrin) i.e. the feeling of being over the moon all the time, is long gone. Paradise island has its troubles, issues and challenges too. Oh boy, does it offer some challenges… But for me, the feeling of being overjoyed has been replaced with something way more sound: a sense of certitude and a sense of some kind of belonging. I’m here and I’m supposed to be right here. No doubts, no ifs. This is it. There’s no place I’d rather be. I feel content, even if I’m troubled. As my friend put it: It’s life that’s not built on perfect conditions – and that’s exactly why it can last; there’s no false pretence, it’s real reality from the get-go. And that’s why we love it. Simply put: It’s like when you find yourself eating soup with a knife from a mug and you still love it. This is how life feels right now. You work with what you’ve got. And I feel like I’ve got a lot.

So this has lead me to think heavily about what is my life. How I want to spend it, where I want to spend it, what should I do with it – what is it for? And what makes sense to me, is to aim to have everything in life to be about service. This word just keeps popping up. I use it a lot. I’ve tried to define it earlier. It’s a bit of a living concept, and I like it that way. It means there’s always something more to learn about it. Here are some of my current thoughts about this crazy little thing called service.

Service shouldn’t be some activity that you can label as being “service”. I’m starting to see and understand that it’s more of a lifestyle than anything else, a way of living, a way of interpreting everything you do. It’s even more than that – it’s a way of experiencing life. A way of getting away from your SELF. This leads to realization that everything in life should be based around service, how to enable and advance it. For… Service is life and life is service. At least, it’s the kind of life I wish to dedicate myself to, the kind of life I aim for. For if my goal in life is to merely satisfy my own needs and wants, to express my individuality and uniqueness, and to find happiness for myself, what purpose am I serving? Life is greater than what we individuals are. How can I serve Life, how can my acts be meaningful and purposeful?

I believe we can serve Life through serving others – by striving to be a selfless channel of goodness to those around us. I can appreciate everyone and everything around me, I can admire the world of creation around me, and be proud to be a part of it. That’s what I can serve, the beauty of creation, the unity and oneness of everything. For the truth is, I’m not serving Life if I’m serving to my needs only.

“If thou sleekest eternal glory, let thyself be humble and meek in the presence of the beloved of God; make thyself the servant of all, and serve all alike. The service of the friends belongs to God, not to them. Strive then to become a source of harmony, spirituality and joyfulness to the hearts of the friends and the maid-servants of the Merciful.”  -‘Abdu’l-Baha

This is what I need to base my life upon. Therefore, I don’t want to study to gain a profession and a means for living – I’ll study so I can channel the skills learned to service and therefore become a tool for the betterment of the world, contributing to a positive change. I’m to be a part of the cure, not the disease. I will work to the best of my abilities, not to get money, but because work done in the spirit of service is considered worship. I don’t want a relationship unless it’s built around how we can serve others – not merely each other. I don’t want it for the purpose of satisfying my needs, to feel close to someone, to feel happy, to feel loved. I want it because together we can be more and give more. And because together we can create a family that aims and strives towards higher purposes.

It’s so strange to think back on the thoughts I had before coming here, to think about all the doubts and fears. How will I do, will I manage, what if I don’t know what to do. None of them turned out to be in any way relevant. Instead, I feel more in control of my development. I’m not stuck, there’s movement, I’m on the go, I have momentum. Life and future don’t scare me like they used to before. My vision isn’t clouded by all the junk offered by the materialistic culture. I love the basic ingredients of life. There’s perspective, there’s clarity. There’s dedication and ownership over what I do. I’m glad and grateful to be where I am. And I’m glad and grateful to be who I am. Vanuatu has given me a sense of inner tranquility and peace that I hope I will never lose. I don’t recognize the fearful person I was only a short time ago. The Pacific has done great things for me. I’ve received so much. And I long to give back.

So. I’ve made a decision and received confirmation for it some weeks ago. I’ve known it in my heart for many months now and now it’s becoming reality.

I’m going to stay in Vanuatu.

Leaving for a year long journey turned out to be the first step into a new life. Life with opportunities and vistas of the future that I never would or could have thought of before. Officially I’ve offered to stay at least until the end of 2013 if not longer. So it’s not forever – not yet. Only God knows His plan for me. But the way I see it: this is where I’d like to see my children grow, this is where I’d want to raise a family. InsAllah.

I received confirmation for my request at a time when I was facing some good challenges and difficulties here. But even amidst the hardship and exhaustion, it felt like the right thing. This is where life is pulling me.